Saksan vaaleissa näkyvät Euroopan politiikan megatrendit, jotka voivat pakottaa Saksankin muuttumaan
Jos joku olisi väittänyt heinäkuussa, että sosiaalidemokraatit (SPD) voittaa Saksan vaalit ja nykyinen valtiovarainministeri ja varakansleri Olaf Scholz on mahdollisesti Saksan seuraava liittokansleri, tällaiset nojatuolinostradamukset olisi naurettu pihalle järkensä menettäneinä.
Kun Scholz valittiin kansleriehdokkaaksi, SPD oli gallupeissa neljäntenä kristillisdemokraattien (CDU/CSU), vihreiden ja Alternative für Deutschlandin (AfD) takana. CDU/CSU:n ja vihreiden kanslerikandidaatit Armin Laschet ja Annalena Baerbock tekivät kuitenkin kaikki mahdolliset virheet ja Scholz vei yksin ja sattuman kaupalla demarit vaalivoittoon.
Scholz ei voi kuitenkaan vielä huokaista helpotuksesta, sillä SPD:n, vihreiden ja vasemmistopuolue Linken yhteishallitus jäi 5 paikan päähän enemmistöstä Linken rökäletappion vuoksi. Jos puna-puna-vihreä hallitus olisi ollut edes paperilla mahdollinen, Scholz olisi voinut sen uhalla kiristää liberaalipuolue FDP:n mukaan niin sanottuun liikennevalohallitukseen, johon kuuluisivat SPD, vihreät ja liberaalit.
Kun Scholzilla ei ole tätä korttia vasemmistohallituksesta, vihreät ja liberaalit ovat yhdessä kuninkaantekijät. Ne voivat nyt keskenään sopia itselleen tärkeistä kynnyskysymyksistä ja alkaa sen jälkeen lypsää Scholzilta ja Laschetilta myönnytyksiä. Sekä Scholz että Laschet ovat sanoneet pyrkivänsä muodostamaan hallituksen.
CDU/CSU sai Laschetin johdolla historian heikoimman tuloksen. Laschetin poliittinen ura on ohi, ellei hän onnistu neuvottelemaan itseään kansleriksi. Siten hän voi olla vihreille ja liberaaleille polittisten myönnytysten runsauden sarvi. Toisaalta vihreiden ja liberaalien pitää miettiä vakavasti tykönään, ovatko he valmiita nostamaan Euroopan tärkeimmän talouden johtajaksi politiikan Benny Hillin.
Laschetin poliittiset vastustajat teroittelevat jo hampaitaan, mutta heidänkin tulee muistaa, että CDU/CSU menetti äänestäjiä erityisesti demareille ja vihreille. Siten CDU/CSU:n radikalisoituminen oppositiossa Friedrich Merzin kaltaisten ordoliberaalien änkyröiden johdolla voi sekin olla poliittisesti itsetuhoista.
Hallitusneuvotteluista odotetaan vaikeita ja oleellinen neuvotteluihin vaikuttava tekijä onkin, löytävätkö vihreät ja liberaalit yhteisen sävelen ilmastotoimista ja talouspolitiikasta. Saksan hallituksissa on perinteisesti sekä valtiovarainministeri että talousministeri ja oletettavasti nämä salkut jaetaan vihreiden ja liberaalien kesken, oli kansleri sitten Scholz tai Laschet.
Saksan tulevan hallituksen talouspolitiikan määrää suhtautuminen julkisiin investointeihin sekä siihen, valitseeko Saksa ensi vuonna tapahtuvassa budjettisääntöjen uudistamisessa yhteistyön Ranskan ja Italian vai nuukien maiden kanssa, johon Suomi kuuluu.
Kun kaikki puolueet neuvottelevat keskenään, SPD:n ja vihreiden noususta huolimatta selkeää poliittista voittajaa ei ole. Vaikka poliittinen keskusta vahvistui, yksikään puolue ei saanut lähellekään 30 prosentin kannatusta. Jos Scholzista tulee kansleri, Itävallasta länteen yhdenkään EU-maan johtaja ei tule enää kokoomuksen puolueperheestä, Euroopan kansanpuolueesta (EPP). Vielä 2000-luvun alussa 7 suurimman EU-maan johtajat tulivat kokoomuksen puolueperheestä.
Euroopan politiikan megatrendit, puoluekentän hajautuminen ja keskustaoikeiston heikentyminen, kerkesivät siis vihdoinkin myös Saksaan. Jos hallitusneuvottelut pitkittyvät eikä tulevalla kanslerilla ole selkeää tukea omilta eikä hallituskumppaneilta, voi Saksan ääni heiketä kansainvälisillä kentillä. Saksan heikkenemisestä hyötyisivät erityisesti Ranska ja Italia.
Vaikka Saksan vaalit voitetaan lupaamalla ettei mikään muutu, voi Merkelin jälkeen käytännön syistä monikin asia talouspolitiikasta ulkopolitiikkaan lähteä pienin askelin muuttumaan.