Saksan vaaleissa näkyvät Euroopan politiikan megatrendit, jotka voivat pakottaa Saksankin muuttumaan

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Jos joku olisi väittänyt heinäkuussa, että sosiaalidemokraatit (SPD) voittaa Saksan vaalit ja nykyinen valtiovarainministeri ja varakansleri Olaf Scholz on mahdollisesti Saksan seuraava liittokansleri, tällaiset nojatuolinostradamukset olisi naurettu pihalle järkensä menettäneinä.

Kun Scholz valittiin kansleriehdokkaaksi, SPD oli gallupeissa neljäntenä kristillisdemokraattien (CDU/CSU), vihreiden ja Alternative für Deutschlandin (AfD) takana. CDU/CSU:n ja vihreiden kanslerikandidaatit Armin Laschet ja Annalena Baerbock tekivät kuitenkin kaikki mahdolliset virheet ja Scholz vei yksin ja sattuman kaupalla demarit vaalivoittoon.

Scholz ei voi kuitenkaan vielä huokaista helpotuksesta, sillä SPD:n, vihreiden ja vasemmistopuolue Linken yhteishallitus jäi 5 paikan päähän enemmistöstä Linken rökäletappion vuoksi. Jos puna-puna-vihreä hallitus olisi ollut edes paperilla mahdollinen, Scholz olisi voinut sen uhalla kiristää liberaalipuolue FDP:n mukaan niin sanottuun liikennevalohallitukseen, johon kuuluisivat SPD, vihreät ja liberaalit.

Kun Scholzilla ei ole tätä korttia vasemmistohallituksesta, vihreät ja liberaalit ovat yhdessä kuninkaantekijät. Ne voivat nyt keskenään sopia itselleen tärkeistä kynnyskysymyksistä ja alkaa sen jälkeen lypsää Scholzilta ja Laschetilta myönnytyksiä. Sekä Scholz että Laschet ovat sanoneet pyrkivänsä muodostamaan hallituksen.