Blogit

Tutkija Antti Ronkainen seuraa maailmantalouden murrosta.

Saksan perustuslakituomioistuin laittoi elpymisrahaston jäähylle, unionin talouspolitiikasta on keskusteltava poliittisesti eikä lakipykälien kautta

Blogit Vallan mahotonta! 31.3.2021 11:26
Antti Ronkainen
Antti Ronkainen - avatar
Kirjoittaja on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Saksan perustuslakituomioistuin teki sen taas. Sen jälkeen kun Saksan parlamentti hyväksyi suurella enemmistöllä (478/645) EU:n omien varojen kasvattamisen, perustuslakituomioistuin kielsi Saksan liittopresidentti Frank-Walter Steinmeieriä ratifioimasta päätöstä.

Omien varojen kasvattaminen on ehto viime kesänä sovitun 750 miljardin euron elpymisrahaston hyväksymiselle. 16 EU-maata on jo ratifioinut sen, 11 maata vielä käsittelee asiaa. Suomessa perustuslakivaliokunta ei ole vielä linjannut, tarvitseeko elpymisrahasto eduskunnassa yksinkertaisen vai 2/3 enemmistön.

Taustalla Saksan perustuslakituomioistuimen toimessa on elpymisrahastoa vastaan tehty kanne, jonka mukaan EU:n yhteisvelka rikkoo EU:n perussopimuksia ja Saksan budjettisuvereniteettia. Kanteen taustalla on Bündnis Bürgerwille -nimisen euroskeptisten professoreiden ryhmä, jota johtaa Bernd Lucke. Lucke oli perustamassa Alternative für Deutschland -puoluetta, mutta hänet savustettiin ulos puolueen radikalisoituessa.

Perustuslakituomioistuin ei ottanut kantaa itse kanteeseen vaan se varasi itselleen oikeuden arvioida kanteessa esitettyjä väitteitä laillisuutta. Vaihtoehtoja on käytännössä kolme ja asian käsittely voi viedä viikoista vuosiin.

Tuomioistuin voi katsoa, että kanne on aiheeton, eikä esteitä omien varojen hyväksymiselle ole. Toinen vaihtoehto on, että tuomioistuin kieltää ratifioinnin, kunnes elpymisrahaston laillisuus on selvitetty EU-tuomioistuimen kanssa. Tällainen oikeusjuttu lykkäisi elpymisrahaston voimaantuloa pahimmillaan vuosilla.

Kolmas ja todennäköisin vaihtoehto on, että tuomioistuin ei estä omien varojen ratifiointia, mutta selvittää kuitenkin elpymisrahaston laillisuuden. Tuomioistuin on kyseenalaistanut esimerkiksi eurokriisin aikaiset tukitoimet ja Euroopan keskuspankin elvytystoimet, mutta ei ole lopulta estänyt Saksan osallistumista toimiin. Sen sijaan se on oikeujuttujen avulla asettanut Saksan osallistumiselle tiettyjä laillisia rajoja, joita ei voida ylittää. Näin tehdessään se on hidastanut tukitoimien myöhempää laajentamista ja sitä kautta tapahtuvaa integraation syvenemistä. Tuomioistuin on Maastrichtin sopimuksesta lähtien toiminut näin.

Benedikt Riedl on julkaissut Verfassungsblogissa kattavan kirjoituksen perustuslakituomioistuimen mahdollisista ratkaisuista.

Vaikka elpymisrahasto on laillisesti kertaluonteinen, on aiheellisesti epäilty, että kun periaatepäätös on kerran tehty, elpymisrahastoa voidaan laajentaa tulevissa kriiseissä tai se voidaan tehdä pysyväksi järjestelyksi osaksi EU-budjettia. Perustuslakituomioistuin voisi esimerkiksi estää rahaston kasvattamisen tai muuttamisen pysyväksi järjestelyksi.

Tuomioistuin voisi myös kyseenalaistaa sen, että elpymisrahastosta kolmasosa on korvamerkitty ilmastonmuutoksen torjuntaan. Artikla 122 mahdollistaa poikkeuksellisissa oloissa tuen antamisen, mutta liittyykö vihreä siirtymä suoraan koronakriisiin? Kolmanneksi perustuslakituomioistuin voisi vaatia rahaston takaisinmaksun nopeuttamista, tukien vähentämistä ja ylipäätään rahaston pienentämistä Saksan budjettisuvereniteetin turvaamiseksi.

Julkisuudessa on vuosien varrella oltu turhautuneita Saksan perustuslakituomioistuimen tapaan tulkita EU-oikeutta ja jarruttaa integraatiota. Kenties kaikkien pisimmälle meni Financial Timesin pääkirjoitus, jossa vaadittiin tuomareiden vaihtamista sellaisiin, ”joilla olisi tasapainoisempi käsitys perustuslaista ja jotka osaisivat sovittaa yhteen Saksan velvollisuudet EU:ta kohtaan”. Huomioiden kaiken liputuksen oikeusvaltioperiaatteen puolesta ja Itä-Euroopan kehitystä vastaan, vaatimus oli pöyristyttävän europopulistinen ja kaksinaismoralistinen.

On helppo olla samaa mieltä Wolfgang Munchaun kanssa, että Euroopan taloudellista integraatiota ja fiskaaliunionia ei voida haudata lakipykäliin ja tuoda Eurooppaan takaoven kautta. Saksan perustuslakituomioistuimen toiminta tuo esiin, että jos unionia halutaan kehittää fiskaaliunionin suuntaan, siitä on tehtävä poliittinen päätös. Jos pysyvää eurooppalaista elvytystä halutaan, pitää olla valmis muuttamaan perussopimuksia ja se edellyttää poliittista keskustelua unionin luonteesta.

Siksi myös Suomen hallitus on nähdäkseni tehnyt strategisen virheen, kun se on esitellyt elpymisrahaston Suomen kansallisena etuna. Väittelemällä Suomen edusta, saannoista ja kertaluontoisuudesta on väistetty poliittinen keskustelu siitä, kuinka koronakriisi vaikuttaa unionin talouspoliittiseen muutostarpeeseen.