Blogit

Tutkija Antti Ronkainen seuraa maailmantalouden murrosta.

Rakkautta ja Anarkiaa 2018: äärimmäisen oudot suositukset

Blogit Vallan mahotonta! 28.9.2018 15:05
Antti Ronkainen
Antti Ronkainen - avatar
Kirjoittaja on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Rakkautta & Anarkiaa on Helsingin ja syksyn hauskimpia juttuja. Ohessa juonipaljastuksia sisältävät pikasuositukset tämän vuoden oudoimmista rainoista. Elämme äärimmäisiä aikoja ja myös tämän vuoden outoilut ovat äärimmäisiä. 

Mandy (Panos Costamos, 2018)

Kostoelokuva, jonka löyhä juoni on käsitellä miehen egon nousuja ja laskuja hullun kulttijohtajan ja metsurikostajan kautta. Elokuva on yhtä puberteettinen kuin saattaa odottaa, mutta huumeiden, okkultismin, demonimoottoripyöräjengin ja verimössön seassa on paljon visuaalisesti erittäin kauniita ottoja. Lisäksi suuri osa elokuvan kauhusta rakentuu katsojan omien kuumotusten varaan, mikä tekee siitä tunnelmallisesti mukavan. Ylipäätään elokuvan pienehkö budjetti ja tiivis aikataulu ovat onnistuneet tuomaan Mandyyn mukavaa pakottomatonta rentoutta. Pääosan esittävän (ja pahiksen roolista kieltäytyneen) Nicolas Cagen mukaan elokuva on tehty rakkaudesta elokuvantekoa kohtaan ja kyseessä oli yksi hänen hauskimmista kuvauksista, mikä välittyy elokuvasta.

Armomurhaaja (Teemu Nikki, 2017)

Kuten edellinen, käsittelee miehisyyden kriisiä, mutta suomalaisella estetiikalla. Päähenkilö on peräkylien karmapoliisi, joka hautaa autojen alle jääneitä ja tienvarteen kuolleita eläimiä, tappaa eläimiä eläinlääkäriä halvemmalla ja kostaa samalla vääryydentekijöille. Olavi Virran Sua lemmin kuin järjetön mä oisin soi aina, kun joku tapetaan tarpeettoman kärsimyksen vuoksi. Elokuvan väkivallalle, tappamiselle ja rasismille ei anneta (eikä liene tarkoituskaan) muuta selitystä kuin peräkylien ihmisten traumat ja yleinen sisäänpäinkääntyneisyys. Kuten Mandyssä, hahmot ovat onttoja sekopäitä, jotka vaikuttavat astinlaudoilta elokuvalliselle hauskanpidolle ilman sen syvällisempää pointtia. Elokuva on Suomen Oscar-ehdokas ja toivottavasti positiivinen kansainvälinen huomio siivittää sen myös ehdolle varsinaiseen gaalaan. 

Operation Red Sea (Dante Lam, 2018)

Kaksituntinen action-kohtaus Kiinan armeijan erikoisjoukkujen, merirosvojen ja islamistiterroristien välillä Arabian niemimaalla jonkin kuvitteellisen sisällissodan keskellä. Viitteet Syyriaan ja Isikseen ovat ilmeiset. Elokuvan subjektina eivät ole yksittäiset sotilaat, sankarit tai pahikset vaan 8-henkinen iskuryhmä. Elokuvan ulkopuolelle on jätetty kaikki tunteet, sotilaiden henkilöt, niiden historiat ja traumat, eikä sisällissotaan osallistumiselle haeta minkäänlaista moraalista oikeutusta. Ainoa eteenpäinvievä voima on lojaalisuus erikoisjoukoille ja erikoisjoukkojen kuuliaisuus Kiinalle sekä koko ajan uskomattomammaksi käyvä sotimisen vyörytys. Elokuva ei liene Kiinan kommunistisen puolueen PR-video vaan ennemminkin läntisen patriootti-individualismin ja sen toimintakyvyttömyyden trollaus. Perinteisten patrioottisotaleffojen ystäville ja kriitikoille tasaisen outo, kylmä ja mekaaninen kokemus. 

Zama (Lucrecia Martel, 2017) 

Don Diege de Zama on Espanjan imperiumin lopunaikojen aikainen virkamies, jonka imperiumi on unohtanut jonnekin Paraguayn rannikoille. Zama ei kuulu kunnolla imperiumiin, eikä alkuasukkaiden saarelle. Toisin kuin vaikka elokuvassa Tanssii susien kanssa, päähenkilö ei löydä alkuasukkaista tai koskemattomasta luonnosta rauhaa vaan tasaisesti kasvavan mielen järkkymisen ja hulluuden. Vaikka elokuva sijoittuu 1700-luvulle, siinä käsitellään piinaavan humoristisella ja absurdilla tavalla aikamme ajankohtaisia ilmiöitä, kuten maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvien yhteiskunnallisten hierarkioiden ja identiteettien romahtamista. Hieno elokuva ulkopuolisuudesta ja R&A-festivaalin tähänasti iloisin yllätys, jonka nähtyään Martelin muutkin elokuvat menevät pikakatsantoon.