Pääsiäisdialogi: tuskien taival kohti hallitusta
Pääsiäinen on tuskan ja kuoleman, mutta myös ylösnousemuksen juhlaa, joten tämän riemun ja kurjuuden keskellä on sopivaa summailla pääsiäisen jälkeen alkavia hallitustunnusteluja. Ohessa litteraatio keskustelustamme BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti Jussi Ahokkaan kanssa.
Antti: Jumalan terve Jussi!
Jussi: Hyvää pitkääperjantaita, Antti! Tästähän ne pääsiäisen tapahtumat alkavat kiihtyvällä tahdilla rullata ja niin taitaa olla laita myös hallituksen muodostamisen ja seuraavien vuosien suomalaisen yhteiskuntapolitiikan suunnan muodostumisen kanssa.
Vaaleissa voitti oikeiston ilosanoma. Millä Petteri Orpon vaalivoitto lohkesi?
Kokoomuksen ja Petteri Orpon vaalivoitto oli minusta tyylikäs suoritus. Kokoomuksen luisuun lähtenyt kannatusetumatka onnistuttiin pitämään lopulta melko suurellakin marginaalilla. Kampanja oli sekä sisällöllisesti, ulkonäöllisesti että volyymiltaan erittäin toimiva ja puolueen kannattajat saatiin tyypilliseen tapaan laajoin joukoin äänestyskoppiin äänensä antamaan.
Mitään omia avauksia ei kokoomus sisällöllisesti juuri tehnyt, vaan puolue haisteli taitavasti ulkopuolelta tulevia poliittisia avauksia ja iski sitten niihin kiinni. Tämä näkyi esimerkiksi työperäisen maahanmuuton tärkeyden korostamisessa mutta ennen kaikkea tiukan sopeutuslinjan taakse ryhmittäytymisenä sen jälkeen, kun valtiovarainministeriö oli omilla virkamiespuheenvuoroillaan kehystänyt vaalikeskustelun. Selvästi kansalaisbarometreja oli tarkalla silmällä luettu, kun tähän päätettiin tarttua ja ministeriön “virkavastuuseen” vedota – velkahuolihan nousi esimerkiksi EVA:n barometrissa ennen vaaleja kansalaisten huolilistan kärkeen ilmastonmuutostakin suuremmaksi huoleksi.
Itse ajattelin jossain vaiheessa, että tällainen kahden rintaman taistelu perussuomalaisia ja SDP:tä vastaan – demarithan lähtivät näihin vaaleihin selvästi vasemmistolaisella talouspoliittisella linjalla – voisi muodostua liian kuluttavaksi Kokoomukselle, mutta niin ei todellakaan käynyt. Voisi sanoa, että Kokoomus ja Orpo eivät tehneet virheitä, ja se riitti tuosta paikasta selvään voittoon. Toki vastapuolella eli hallituksen punavihreällä blokilla olikin sitten tuskaisempaa, jos ei vielä ihan orjantappurakruunua otsalla. Miten sinä arvioisit tämän ryhmittymän vaaleja ja lopputulosta?
Jatkaisin tuosta mitä sanoit – SDP:n kampanja perustui niin’ikään kahden rintaman sotaan, jossa hyökättiin kokoomuksen leikkauspolitiikkaa vastaan ja syytettiin perussuomalaisia rasistisesta arvopolitiikasta. Vaikka Sanna Marin onnistui nostamaan SDP:n kannatusta pääministeripuolueena, loppukiri ei lopulta riittänyt. Hallitus oli hoitanut verrattain hyvin koronapolitiikkaa ja vienyt Suomen Natoon, mutta kansa tahtoi muutosta, ainakin suhtautumisessa julkiseen velkaantumiseen. Keskusta, vihreät ja vasemmistoliitto joutuivat hallituspolitiikan maksumiehiksi ja menettivät yhteensä 20 kansanedustajaa.
Marinin hallituksen suurin synti oli lopulta, että Suomen julkisvelka nousi 7 prosenttiyksikköä suhteessa bruttokansantuotteeseen. Marin ilmoitti ensimmäisenä, ettei aio jatkaa SDP:n puheenjohtajana syksyn jälkeen, eikä olevansa käytettävissä ministeriksi, jos SDP päätyy Orpon hallitukseen. Ainakin Antti Lindtman ja Tytti Tuppurainen harkitsevat pääsiäisen yli Matteus-passioita kuunnellessa asettumista puheenjohtajakilpaan.
SDP:n puoluekokous tulee siinä mielessä hyvään aikaan, että Marinin ilmoituksen ja uuden puheenjohtajan valinnan välillä on aikaa alle puoli vuotta. Sillä tavalla puolue pääsee alkavalle eduskuntakaudelle mukavasti uutta johtoa seuraten, kuin opetuslapset konsanaan.
Uskon, että molemmat mainitsemistasi puolueen kärkipoliitikoista ovat lopulta käytettävissä puolueen puheenjohtajaksi, kun lampaanviulut, mämmit ja pashat on sulateltu. Ja sekä Tuppuraisella että Lindtmanilla on myös hyvät mahdollisuudet tulla puheenjohtajaksi valituksi. Kiinnostavaa tässä on myös se, että mikäli demareiden hallitustie vetää, käytännössä puolue-elimet ja eduskuntaryhmä joutuvat jo kertaalleen valitsemaan puheenjohtajan ennen puoluekokousta, kun ministeripaikkoja, eduskuntaryhmän johtopaikkoja ja valiokuntien puheenjohtajuuksia jaetaan. Puolueen uusien sääntöjen mahdollistama jäsenäänestys puheenjohtajasta voidaankin käydä alkusyksystä olosuhteissa, jossa suunta puolueelle on jo selvästi viitoitettu myös henkilövalintojen osalta. Jos puolueen tie käy oppositioon, tilanne on huomattavasti avoimempi syyskuussa.
Marin siis nöyrtyi kuten Kai Mykkänen vaalien alla vaati, koska “kaikki tai ei mitään” -vaalikampanja epäonnistui. Sinällään toimiva temppu, jolla Marin vei huomion kokoomukselta ja haavojaan nuolevilta punavihreiltä. Mutta minkälaista ylösnousemusta tämä SDP:lle lupailee?
Kellokeskiviikkona Ylen A-studiossa sekä varapuheenjohtaja Matias Mäkynen että edellisen hallituksen EU-ministeri Tuppurainen vakuuttelivat, että puolueen ohjelmatyön hedelminä syntyneet vaaliohjelma sekä muut ohjelmat pitävät ja määrittävät SDP:n poliittisen linjan myös jatkossa puheenjohtajasta riippumatta. Mutta kyllähän me kaikki arjessamme ymmärrämme, että päivänpoliittisissa väännöissä ja valinnoissa puolueohjelmat usein jäävät taka-alalle ja neuvotteluissa mennään kulloisenkin puoluejohdon soveltamalla linjalla. Tämä on ihan inhimillistä. Ja siten linja voi ihan selvästikin muuttua silloin, jos Marinin sijasta poliittisia neuvotteluja on ensi syksystä lähtien käymässä Lindtman tai Tuppurainen – tai joku muu mahdollisista puheenjohtajaehdokkaista. Lindtman katsoo politiikkaa varmaan sellaisen 2000-luvun ay-demarin katseella ja Tuppurainenhan määritteli itsensä A-studiossa tannerilaiseksi oikeistodemariksi.
Sen verran johdonmukaisesti SDP on kuitenkin viime vuodet seisonut Marinin ja tämän edustaman poliittisen linjan takana, että ehkä tällainen vasemmistolaisempi demaripuolue Suomessa todella nähdään jatkossakin. Tähänkin tietysti vaikuttaa oleellisesti se, onko puolue oppositiossa vai hallituksessa seuraavina vuosina. Kun pohdin sitä, millainen on SDP:n tulos neljän vuoden päästä käytävissä eduskuntavaaleissa, niin sitä tuntuu yhtä vaikealta ennustaa kuin selittää se, miksi hauta oli toisen pääsiäispäivän aamuna tyhjä. Miten sinä ajattelet puolueen kannatuksen kehittyvän Marinin jälkeen?
Olin yllättynyt, että SDP kävi vaaleissa näinkin aggressiivista ja vasemmistolaista leikkauspolitiikan vastaista vaalikampanjaa. Muutos Urpilaisen, Heinäluoman ja Lipposen demareihin oli Juha Miedon syömän pääsiäismämmivuoren kokoinen. Samoin olisin yllättynyt, jos SDP:n puoluejohto ei olisi ollut tietoinen Marinin erosta, eikä minkäänlaisia askelmerkkejä olisi laskettu sen varalle, ettei SDP olekaan suurin puolue. Puolueen nuorennusleikkaus on kuitenkin vielä pahasti kesken, enkä ole täysin varma, että SDP tulee pysymään yhtä vasemmalla kuin minne Marin on demarit vetänyt.
Jos puolueen puhaanjohtajaksi tulisi pienoinen esimerkiksi Lindtman ja puolue päätyisi hallitukseen, ainakin vasemmistoliitossa voitaneen huokaista helpotuksesta. Jatkon määrää kuitenkin se, että Orpo lähettää pääsiäisen jälkeen puolueille kysymykset hallitustunnustelijan roolissa. Mitä Orpon päässä oikein liikkuu, kun hän lukee puolueilta saamiaan vastauksia – erityisesti sen kannalta, lähteäkö kokoamaan hallitusta perussuomalaisten vai sosiaalidemokraattien kanssa?
Aivan ensiksi haluan todeta, että nähdäkseni tulevan hallituksen kokoonpano on aivan aidosti auki. Kukaan ei ole tehnyt kokoomuksen kanssa sopimusta, kuten Juudas tai Väyrynen aikanaan, jolla tie hallitukseen olisi selvä. Kyllä tässä lähdetään hakemaan toimintakykyistä hallituskoalitiota, joka pystyy tekemään kokoomuksen näköistä politiikkaa, mutta ei tietenkään ilman kompromisseja.
Luulen, että kysymyksissä painottuvat talouspolitiikan lisäksi EU-politiikkaan, maahanmuuttopolitiikkaan ja ympäristö- sekä ilmastopolitiikkaan liittyvät asiat. Nämä teemat ovat kokoomukselle ja sen tulevaisuuden kannatukselle aivan keskeisiä kysymyksiä ja sen on varmistuttava, että politiikka näillä lohkoilla kelpaa sen tärkeimmille kannattajaryhmille. Koska kokoomus lähtee aidosti politiikka edellä, se vain alleviivaa entisestään sitä, että lopputulos on aidosti auki. Vastaukset ratkaisevat, toisin kuin silloin, kun Jeesus oli tuomiolla.
Aivan, Orpo roikkuu vähän kuin Jeesus ristillä ja pohtii, kumman vastaukset ovat herjaa ja kumman ylistystä. Hän joutuu puntaroimaan sisällään, valitako yhteinen talouspolitiikka mutta hulina-altis EU-, ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikka perussuomalaisten kanssa vai helpompi EU-, ilmasto- ja maahanmuuttopolitiikka mutta sitten taas riitasointuisempi talouspolitiikka demarien kanssa.
Jonkinlaista hallitukseen pyrkijien jalkojenpesuakin tässä saattaa tapahtua. Kompromissihalukkuudesta talouspolitiikan alueella näin omasta mielestäni viitteitä jo malkamaanantaina, kun ensin varapuheenjohtaja Antti Häkkänen korosti A-studiossa hallitusneuvottelujen pragmaattisuutta erotuksena vaalikamppailun polaarisiin näkökulmiin. Tämän jälkeen tikkutiistaina puhuessaan puoluevaltuustolle Orpo erittäin selkeäsanaisesti alleviivasi, ettei kokoomus ole sitoutunut 6 miljardin euron leikkauksiin, vaan sopeutukseen. Sopeutukseen sitten kävivät jopa priorisoinnit ja julkisen sektorin toimintaa tehostavat rakenteelliset uudistukset eli käytännössä kai resurssien siirrot paikasta toiseen eri julkisissa toiminnoissa.
Toisaalta Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Teemu Muhonen tulkitsi samaa puheenvuoroa niin, että luvatessaan antaa rakenteellisten uudistusten vaikutusarvioinnin valtiovarainministeriölle, Orpo sitoutui entistä kovemmin leikkauksiin nojaavaan talouspolitiikan linjaan. En kuitenkaan ole täysin vakuuttunut, että kokoomus ja Orpo haluavat Pontius Pilatuksen valtaa rahaministeriölle antaa. Pikemminkin halutaan vain nojata ministeriön auktoriteettiin ja vaikutusarvioihin omien poliittisten tavoitteiden edistämiseksi.
Tulkitsenko siis oikein, että Orpo on valmis luopumaan tiukasta talouskurista, jolla kokoomus voitti vaalit? Tämähän tarkoittaisi, että talouskuripuhe on vaaleissa enemmän abstraktia identiteettipolitiikkaa, mutta käytännön politiikka on sitten aivan jotain muuta.
Jos minun tulkintani on oikea, niin saatamme nähdä hallitusneuvottelujen lopputuloksena talouspoliittisen paketin, jossa leikkausten rooli on paljon pienempi kuin mitä kokoomuksen vaalipuheista saattoi päätellä. Nykyisissä taloudellisissa olosuhteissa tämä olisi tietysti erittäin toivottavaa, koska globaalin taantuman uhka painaa kuin risti harteilla Via Dolorosalla. Eihän tällaisessa suhdannevaiheessa kovista leikkauksista seuraa muuta kuin tuhoa, tuskaa ja kärsimystä. Kyllä kokoomusta äänestäneetkin ovat varmaan valmiita antamaan leikkauksista perääntymisen tällaisissa olosuhteissa anteeksi.
Ja ehkä tuohon kokoomuksen ja Orpon poliittinen punninta juuri kiteytyykin. Ei todellakaan haluta lähteä tekemään sellaista politiikkaa, joka painaa Suomen talous- ja työttömyyskriisiin ja siinä samassa työntää kokoomuksen seuraavissa vaaleissa takaisin oppositioon. Niin kuin ei eduskuntavaaleissa, myöskään hallitustyössä kokoomus ei halua tällä kertaa tehdä virheitä, vaan Orpon johdolla halutaan taata vallassa pysyminen. Kohti kirkkautta!
Tästä on hyvä hiljentyä pääsiäisen viettoon. Jäämme hartaana seurailemaan, saako kansa haluamaansa.