Nuoriso ei ole pilalla vaan paskottu
Macquarien tietosanakirjan vuoden sanaksi on äänestetty enshittification eli suomeksi paskoontuminen. Kyseessä on kaikille arjesta tuttu ilmiö, kuinka kapitalismin mykät pakot paskovat lopulta kaikki ihmisille nautinnolliset, tarpeelliset ja välttämättömät palvelut voitontavoittelun vuoksi.
Termin kehittäjä Cory Doctorow kuvasi alunperin paskoontumisella, kuinka somealustat kääntyvät vainoharhaisiksi kaikukammioiksi, kun algoritmit palkitsevat trolleja, salaliittoteoreetikkoja, extremistejä ja muita häiriintyneitä sekopäitä pöhinän ja kulttuurisotien toivossa. Samaa ilmiötä median osalta on kuvannut Arto Salminen romaanissaan Paskateoria.
Twitterin paskoontuminen on vielä helppo nakki, mutta hyvinvointivaltion paskominen tuottavuus- ja digiloikilla on jo karmaisevampi kertomus. Lasten ja nuorten kohtelu on erityisen surkeassa jamassa. Yhteiskunnan henkisen tilan näkee siitä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan.
Kun itse kävin peruskoulua Lama-Suomessa, Limingan terveyskeskus hoiti sikin sokin sojottaneet hampaani kauniiseen riviin. Suu oli täynnä erilaisia raudoituksia suurimman osan alasasteesta. Koulussa oli erityisopettaja, joka huolehti, että minäkin opin sanomaan adRRän kun kitalaessa olleet raudat olivat viimeinkin tehneet tehtävänsä.
Nykyään Helsingin kaupunki tarjoaa tunnin mittaisen zoom-valmennuksen vanhemmille ärrän treenaamiseksi, eikä lasten hampaita enää oiota esteettisistä syistä. Puhetaito ja sievä hammasrivi ovat ylellisyyksiä, joihin velkalaivaa kääntävällä HV-valtiolla ei ole enää varaa.
Digitalisaatiosta tuli Nokia-huumassa pyhä lehmä ja peruskoulujen raunioissa höyryävät enää itseohjautuvat ja älylaitteilla hyrräävät oppimisympäristöt. Opettajien aika menee Wilma-raportointiin ja viimeisetkin keskittymiskyvyn rippeet niistetään kännyköillä, joita ei muka saa kerätä pois.
Koulu tarjosi ennen kasvatuksen, mutta nyt oppimisestakin on tullut elitismiä. Faktoja, kertotaulua, vuosilukuja tai käytöstapoja ei tarvitse oppia, kun maailman voi keksiä ChatGPT:n tavoin mieleisekseen. Näiden edellyttäminen lapsilta lähentelee yksilön sortoa.
Lapsuuden ja nuoruuden tärkeimpiä taitoja on oppia kestämään epäonnistumisia, jotta jaksaa jatkaa leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä. Aikuisten tehtävä on auttaa pettymysten yli, mutta nykyään lapset ja nuoret jätetään entistä nuorempina pimeään metsään pärjäämään omillaan.
Mielenterveysongelmat eivät ole enää onneksi tabu, joten terapioista ja diagnooseista onkin tullut ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Mitään muuta ei yksilöä ihailevalta ja syyllistävältä yhteiskunnalta toki voi odottaakaan.
Nykyisen jatkuvasti tuottavuusloikkaavan digiyhteiskunnan tuottamia huonohampaisia puhe- ja lukutaidottomia sukupolvia katsellessa herää lähinnä sääli. Ja sen jälkeen pelko, milloin sosiaalisen median trolliarmeijat vaeltavat pian kaduillakin.