Niinistön ja Väyrysen väittely eurosta on tärkeä, mutta molemmat on päästetty liian helpolla

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Paavo Väyrynen ja Sauli Niinistö ovat väitelleet Suomen eurojäsenyydestä. Kaikki julkinen keskustelu rahaliitosta on tärkeää, sillä rahaliiton kehittämisestä päätetään tänä vuonna Saksan hallitusneuvotteluiden jälkeen.

Väyrysen mukaan Niinistö on sanonut vuonna 2013, että Suomen eurojäsenyys olisi ollut virhe. Niinistö kiisti väitteen eilisessä Talouselämän haastattelussa:

”Menen takaisin (siihen), mikä on virhe. Virhe on jälkikäyttäytyminen eli vakaussopimuksen rikkominen, jonka aloitti [Euroopan komission puheenjohtaja] Romano Prodi sanomalla, että tämä on stupid.”

Kun euromaat rikkoivat 2000-luvun alussa vakaussopimuksen julkisen talouden budjettisääntöjä, markkinat laskivat Niinistön mukaan, että euromaat maksaisivat tarpeen vaatiessa myös toistensa velkoja.

Tämä rikkoo rahaliiton toista tukipilaria eli niin sanottua no bailout -sääntöä.

Lisäksi Euroopan keskuspankki (EKP) on joutunut ostamaan eurokriisin alettua euromaiden velkakirjoja, mikä kyseenalaistaa myös rahaliiton kolmannen pilarin eli keskuspankin kiellon rahoittaa euromaita.

 

Niinistön mukaan Suomen eurojäsenyys ei siis ollut virhe vaan se, että maat rikkoivat budjettisääntöjä. Budjettisääntöjen rikkominen tai rikkomatta jättäminen ei kuitenkaan ole yksin poliitikkojen käsissä.

Julkissektorin rahoitusasema riippuu myös kotimaan yksityisen sektorin ja ulkomaan sektorin käytöksestä. Saksa, Ranska ja Italia rikkoivat budjettisääntöjä 2000-luvun alun kriisissä, kun automaattiset vakauttajat aktivoituivat.

Sen jälkeen Saksa ja Ranska kumosivat komission pyrkimykset asettaa maat liiallisen alijäämän menettelyyn. Suuret maat näyttivät pienille maille, ettei Euroopan komissiosta tai vakaussopimuksesta tule välittää.

Jos Niinistöä haluaisi haastaa mielipiteistään, häneltä voisi kysyä, eikö todella ollut virhe mennä maksumieheksi rahaliittoon, jonka kollektiivisiin virheisiin edes Euroopan komissio ei voinut puuttua. Lisäksi voisi esittää ainakin seuraavat kysymykset:

• Jos rahaliiton “alkuperäinen virhe” oli vakaussopimuksen rikkominen, miten Niinistö varmistaisi, että suuret maat eivät jatkossa rikkoisi vakaussopimusta?
   
• Eikö olisi syytä muuttaa rahaliiton sääntöjä sen jälkeen, kun kaikkia sen keskeisiä periaatteita ja sääntöjä on jouduttu rikkomaan, jotta rahaliitto ei hajoaisi?

 

Jos Niinistö haluaisi, että suuret maat noudattaisivat vakaussopimusta, tehokkaimmat keinot sen varmistamiseksi olisivat joko automaattiset sanktiot (esimerkiksi sakot ja äänioikeuden menetys) ja/tai euromaiden budjettivallan antaminen vakaussopimuksen toteutumista valvovalle instituutiolle (esimerkiksi komissio tai keskuspankki).

Automaattiset sanktiot murentaisivat jo ennestään euromaiden heikkoa poliittista yhtenäisyyttä, eivätkä euromaat halua vahvistaa EU-instituutioiden valtaa erityisesti populististen liikkeiden nousun jälkeen.

Molemmat vaihtoehdot vähentäisivät myös Suomen kansallista suvereniteettia, joten Niinistö tuskin kannattaisi presidentinvaaleissa niistä kumpaakaan.

Sen sijaan hän todennäköisesti kannattaisi Sipilän hallituksen linjaa, jossa pyritään palauttamaan rahaliiton alkuperäiset säännöt ja takaamaan vakaussopimuksen kunnioittaminen markkinakurin vahvistamisen kautta. Niinistö itse kirjoitti ennen finanssikriisin alkua rahaliiton säännöistä seuraavasti:

“Näillä säännöillä [no bail out & keskuspankin rahoituskielto] haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat “rankaisisivat” sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.”*

 

“rankaiseminen” tarkoittaa, että sellaiselta maalta, joka harjoittaa “kestämätöntä” (eli tässä tapauksessa vakaussopimuksen vastaista) finanssipolitiikkaa, perittäisiin korkeampaa korkoa.

EKP on kuitenkin painanut euromaiden korot historiallisen alhaalle osana poikkeuksellisia rahapoliittisia toimiaan. Tällä hetkellä EKP ostaa velkakirjoja ja arvopapereita kuukausittain 30 miljardilla ainakin ensi syyskuuhun saakka. EKP:n seuraavaksi johtajaksi huhutun Jens Weidmannin mukaan:

“Keskuspankeista on tullut valtioiden suurimpia rahoittajia. EKP:n velkaostojen myötä euromaiden velansaanti on tullut suoremmin riippuvaiseksi rahapolitiikasta kuin normaaleina aikoina. Tämä voi johtaa poliittisen paineen lisääntymiseen, jotta EKP:n johto ylläpitäisi löysää rahapolitiikkaa kauemmin kuin olisi perusteltua hintavakauden kannalta.”

Esimerkiksi euroalueen taloudellinen ja poliittinen murheenkryyni Italia saa tällä hetkellä rahaa halvemmalla kuin Yhdysvallat. Italian korot ovat hämmentävän alhaalla ottaen huomioon, että Italiassa on maaliskuussa vaalit ja eurovastaisilla puolueilla on tällä hetkellä yli 60 prosentin kannatus.

Jos Niinistö haluaisi siis palauttaa rahaliiton alkuperäiset säännöt, no bail out -säännön lisäksi hänen tulisi vaatia, että EKP luopuu poikkeuksellisista toimistaan, jotka estävät, että finanssimarkkinat rankaisisivat ”vääränlaisesta politiikasta”.

Niinistöltä voisikin kysyä myös seuraavat jatkokysymykset:

• Millä aikataululla EKP:n tulisi lopettaa poikkeukselliset toimenpiteet, jotta rahaliiton alkuperäiset säännöt toteutuisivat? Esimerkiksi Weidmann on vaatinut, ettei velkaostoja jatketa syyskuun jälkeen.
   
• Kuka olisi henkilö, joka Erkki Liikasen kauden jälkeen Suomen Pankin johtajana edistäisi tehokkaimmin rahaliiton alkuperäisten sääntöjen toteutumista EKP:n kokouksissa?

 

Sillä välin kun Niinistö vastailee näihin, toimittajat voisivat lakata muistelemasta Väyrysen kanssa 1990-luvun tapahtumia ja kysyä, miten Suomen euroero käytännössä toteuttaisiin:

• Tulisiko Suomen ottaa käyttöön kelluva valuutta (Ruotsin tavoin) vai sitoa se euroon (Tanskan tavoin)?
   
• Minkä vuoksi juuri tällaista euroeroa tulisi tavoitella – mitä hyötyä siitä olisi ja mitä riskejä siihen sisältyisi?

 

Presidentti ei päätä eurosta, mutta Niinistön ja Väyrysen väittely Suomen eurojäsenyydestä on tärkeää. Rahaliiton kehittämisestä neuvotellaan tälläkin hetkellä Saksan hallitusneuvotteluissa.

Jos Saksa lähestyy Ranskaa, yhteisvastuu kasvaa ja hallituksen EMU-kannat paukkuvat. Jo aiemmin komissio on esittänyt kantoja, jotka ovat suurissa kysymyksissä Suomen kantojen vastaiset.

Toistaiseksi Niinistö on päästetty liian helpolla ja Väyrysen on annettu muistella liikaa 1990-lukua.

Toivottavasti muut ehdokkaat, toimittajat ja poliittiset kommentaattorit osallistuvat keskusteluun Suomen jäsenyydestä rahaliitto eurossa.

 

*Sitaatti otettu Sauli Niinistön & Johnny Åkerholmin tekstistä ’Yhteinen raha – eurooppalaisen yhteistyön alku- vai päätepiste?’, joka on ilmestynyt Alexander Stubbin toimittamassa teoksessa ’Marginaalista ytimeen. Suomi Euroopan Unionissa 1989-2003’.