Merkel keikuttaa Suomen hallitusta, mutta Saksan demarit voivat vielä pelastaa Sipilän
Suomen maineen säilyttämiseksi Sipilän ja Orpon tulee toivoa, että sosiaalidemokraatit kieltäytyvät suuresta koalitiosta.
Angela Merkelin IV hallitus on Saksan sosiaalidemokraattien puoluekokouksen ja jäsenäänestyksen hyväksyntää vaille valmis.
Merkelin CDU/CSU ja Martin Schulzin SPD sopivat kasvattavansa EU-budjettia sekä ohjaavansa varoja rakenneuudistuksiin ja investointeihin, jotka toimisivat siemenenä euroalueen budjetille. Schulz on myös ennakoinut, että Eurooppaan tulisi Saksan uuden hallituksen myötä oma valtiovarainministeri.
Suomi ei voi hyväksyä tätä, sillä Suomi vastustaa sekä valtiovarainministeriä että uusia suhdannemekanismeja.
Rahaliiton (ja Suomen) kannalta onkin oleellista, mikä olisi valtiovarainministerin ja “euroalueen budjetin” institutionaalinen suhde. Jos valtiovarainministerille ei anneta rahaa, kyse on symbolisesta uudistuksesta. Tämän Suomi voisi vielä niellä.
Wolfgang Munchau arvioi kuitenkin uusimmassa Financial Timesin kolumnissaan, että Saksan lähentyminen Ranskan ja komission kanssa voisi tarkoittaa, että Euroopan vakausmekanismi (EVM) tuotaisiin osaksi EU-budjettia.
Näin euroalueen budjetti olisi EU-budjetin momentti, joka tarkoittaisi käytännössä EVM:n rahoituskapasiteettia.
Tämä olisi Suomen pahin painajainen.
Euroopan vakausmekanismi on EU-lainsäädännön ulkopuolella oleva elin, jonka varoista euromaat päättävät keskenään ilman komissiota, keskuspankkia tai muita EU-maita. Sen tuonti osaksi EU-budjettia olisi askel pois eurokriisin myötä omaksutusta hallitustenvälisyydestä.
Mikäli EVM:lle annettaisiin lisäksi Saksan hallitusneuvotteluiden mainitsevat oikeudet investointeihin ja rakenneuudistuksiin, se voisi olla sellainen laadullinen muutos, jota Saksan sosiaalidemokraatit tarvitsevat saadakseen kenttäväen tuen hallitukseen menolle. Schulz on vaatinut suunnanmuutosta Euroopan politiikasta ja vastustus suurta koalitiota kohtaan on erittäin suuri.
Vaikka yhteisvastuu ei kasvaisi, eikä vakausmekanismille tarvitsisi antaa lisää rahaa, tällaista politiikka ajava Saksan hallitus pakottaisi Suomi perääntymään EMU-linjoistaan.
Valtiovarainministerin ja suhdannevakaajien lisäksi Suomi vastustaa EVM:n tuomista EU-lainsäädännön piiriin sekä euromaiden yksimielisestä päätöksenteosta luopumisesta. Suomen olisi vaikea hyväksyä uusia linjauksia, sillä jatkossa EVM:n varoja voitaisiin käyttää sellaiseen, mitä Sipilän hallitus vastustaa ja mikä vieläkin pahempaa, siitä voisivat päättää jatkossa muiden EU-maiden mepit ja komissaarit!
Tämä olisi vakava arvovaltatappio Suomelle, joka on koittanut saada Saksan suosion olemalla vuosien ajan saksalaisempi kuin itse Saksa. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten Juha Sipilä ja Petteri Orpo kommentoivat tällä viikolla Saksan hallitusneuvotteluiden etenemistä.
Suomen kannattaakin toivoa, ettei suurta koalitiota tulisi.
Vaikka markkinat ottivat helpotuksella vastaan Saksan hallitusneuvotteluiden etenemisen, kyseessä ei olisi enää ”suuri” koalitio. CDU/CSU:n ja SPD:n yhteenlaskettu kannatus on enää 56 prosenttia, kun se vielä 2013 vaalien jälkeen oli 80 prosenttia.
SPD on ottanut Merkelin hallituksista historialliset vaalitappiot, eikä suureen koalitioon enää suhtaudu kriittisesti pelkästään demareiden nuorisojärjestö. Suurta koalitiota vastustaa esimerkiksi Berliinin pormestari ja muut ylätason puoluekaaderit politrukit.
Schulz pelaa suurta uhkapeliä, sillä hallitus pitää hyväksyttää puoluekokouksen lisäksi jäsenäänestyksessä.
Myös Merkel pelaa uhkapeliä, sillä EVM:n tuominen EU-budjettiin tarkoittaisi perussopimusten muutosta, mikä puolestaan edellyttää yksimielisyyttä.
EU:n ja euroalueen suuret uudistukset voivat törmätä nopeasti seinään, jos niillä ei ole laajaa kannatusta edes Saksassa. Suomen lisäksi Hollannin hallitusohjelma on eksplisiittisesti yhteisvastuun kasvattamisen vastainen.
Suuren koalition eurouudistukset voivatkin tarkoittaa Saksa-Hollanti-Suomi-akselin hajoamista ja myös pohjoisten euromaiden ajautumista riitoihin.
Vuosikymmeniä jatkaneet suuret koalitiot ovat synnyttäneet radikaalioikeiston ja lietsoneet EU-vastaisuutta. Seurauksena ovat Lipposen ja Kataisen hallitusten kaltaiset laajat hallituspohjat, joista puuttuu ideologinen liima. Seurauksena on poliittinen toimintakyvyttömyys ja teknokratisoituminen vallan luisuessa virkamiehille ja keskuspankkiireille ympäri Eurooppaa.
Merkelin IV hallitus voikin hyvin olla viimeinen suuri koalitio.
Merkelille ja Schulzille voisi itse asiassa olla helpotus, että SPD:n aktiivit ja jäsenet antaisivat suurelle koalitiolle rukkaset.
Tämä voisi tarkoittaa molempien poliittisen uran päättymistä.
Toisaalta Merkelin ei tarvitsisi tehdä hyppyjä tuntemattomaan ja sosiaalidemokraatit voisivat mennä oppositioon kasvattamaan kannatustaan.
Suuren koalition politiikkaa ei tarvitsisi radikaalisti muuttaa, sillä SPD tukisi jatkuvuutta, muuttumattomutta ja Merkelin vähemmistöhallitusta oppositiosta.
Sipilä ja Orpo voisivat huokaista helpotuksesta.