Martti Suosalon aika Jouko Turkan opissa - "Te saatana miellytätte!"

Hiihtolomalla sattui käsiin Martti Suosalon tähänastinen elämä (WSOY, 2022, 492 s.) ja koska Jouko Turkka on itselleni Beatlesin kaltainen kokonaisvaltainen taideteos, sielmäilin vuosia 1983-1987 käsittelevän osion Teatterikorkeakoulusta. Turkka toimi Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina 1981-1988, rehtorina 1982-1985 ja ohjaajatyön professorina 1985-1988. Turkka ajoi opiskelijat fyysesti ja psyykkisesti äärirajoille ja jotkut hautoivat jopa itsemurhaa, mutta Suosalon muistelmista paistaa silti syvä kiitollisuus Turkkaa kohtaan – Suosalo sai Turkalta kaiken taiteellisen sivistyksensä, Turkka opetti hänet havainnoimaan ja ylipäätään näyttelemään.

Muistelmista käy ilmi Turkan diktaattorimainen ja arvaamaton johtamistapa – minkäänlaista sooloilua, miellyttämistä tai sääliä ei sallittu, eikä Suosalo koskaan oikein ymmärtänyt Turkan aivoituksia tai millä perustein tämä arvioi näyttelysuorituksia. Oppilaiden itseluottamusta nostettiin ja painettiin usein mielivaltaisesti ja vainoharhaisesti, ettei kuppikuntia päässyt syntymään. Turkka oli kuitenkin vedossa, opiskelu oli monipuolista ja Turkan jutut sivistivät. Turkka oli koulun ehdoton mielipidejohtaja, jota vastaan kukaan Turkan vielä ollessa voimissaan 1980-luvulla ei uskaltanut käydä. Kaiken piti kulkea Turkan kautta ja hänen ajatusten piti tulla myös jokaisesta oppilaasta ulos. Turkka kävi esimerkiksi lyömässä Jari Pehkosta Tuhannen ja yhden yön näytöksen jälkeen, kun tämä oli pistellyt vuorosanoihin omiaan. Tai kun joku laittoi käden Carl-Kristian Rundmanin olalle Turkan haukkuessa tätä, hän huusi: ”Sulla ei oo mitään oikeutta sääliä toista tässä! Mikä sää kuvittelet olevas!” Tai kun Kai Lehtisellä paloi pinna Seitsemän veljeksen kuvauksissa ja hän uhkasi tappaa Turkan, Turkka huusi Lehtisen pidellessä tätä rinnuksista: ”Näin! Näin! Pidä tämä, näin, kattokaa!”

Suosalo sanoo makselleensa oppivelkoja pitkään, mikä on näkynyt esimerkiksi siten, että kaljupäiset henkilöt yleisössä ovat vaikuttaneet hänen näyttelyynsä. Hän sanoo kuitenkin selvinneensä teatterikoulusta etäisyydellä, jossa hän ei koskaan kyseenalaistanut Turkkaa tai pyrkinyt tekemään hänestä isähahmoa. Suosalon mukaan Turkasta on ylipäätään vaikea puhua, sillä sanat eivät tee oikeutta hänen monitahoiselle persoonalleen. Turkkaa pidetään esimerkiksi sadistina, mutta Suosalon mukaan Turkan huumorissa ei ollut koskaan pilkkaa. Päinvastoin huumori oli myötätuntoa ihmisen puutteellisuutta, erehtyväisyyttä, keskeneräisyyttä ja mokailua kohtaan. Turkka halveksi helppoa naurattamista ja kavahti ilkeää naurua. Huumorissa oli aina mukana jonkinlainen liikutus ja lapsenomaisuus ja paskantärkeydelle nauraminen oli tärkeää. Turkka oli myös aina näyttelijän puolella. Teatteriin ei ollut oikeutta mennä nojailemaan arvioiva ilme kasvoillaan tai halveksimaan itsensä likoon panevaa esiintyjää. Teatterissa pitää istua eteenpäin kädet polvilla, sillä intensiteetti voi laskea, jos esiintyjä aistii, ettei yleisö ole mukana.

Muistelmista käy ilmi erityisesti kunnioitus Turkkaa kohtaan havainnoijana. Turkka toi poliittisen teatterin tilalle ruumiinkulttuurin. Tämä näkyi bodaamisena, kovana fyysisenä kuntona ja erityisesti seksuaalisuutena. Suosalon mukaan Turkka avasi ja lavensi yhteiskunnallisuuden mielekkääksi uudessa yksilökeskeisessä ajassa. Joukkojen tilalle nousi talouskasvun kyseenalaistava ja ympäristötuhon tiedostava yksilö, joka suuntasi naisten perässä taistolaisten bileistä juppien bileisiin. Turkkakin alkoi sijoittaa. Vaikka Turkan puheet oli runsaan elimellisiä, hän ei Suosalon mukaan ollut rietas tai irstas. Hän tavoitteli jonkinlaista ”lihan voimaa”, joka lähtee viemään näyttelijöitä. Hän ei myöskään kohdellut naisia ja miehiä epätasa-arvoisesti vaan jokainen joutui käymään saman mankelin läpi.

Suosalon mukaan Turkan metodiin ei kuulunut kiusaaminen kiusaamisen vuoksi vaan pyrkimys saavuttaa jokin alitajuinen tila, jossa päästään irti egon ja järjen vallasta ja jossa ihminen ja rooli sulautuvat. Turkka oli myös täysin tinkimätön päämäärissään, joka tuotti kaikenlaisia lieveilmiöitä. Näyttelijän oli oltava niin arvaamaton, että se voi koska tahansa käydä kimppuun, ei mikään kesy puudeli. Vaikka tällä metodilla voidaan päästä hienoihin lopputuloksiin, se on vaarallista ja epäempaattista näyttelijöitä kohtaan. Tärkeintä oli ohjaajan näkemys esityksestä, joka meni yksilöiden yli. Suosalo katuu, ettei puuttunut ilmiselviin väärinkäytöksiin tai ylipäätään nähnyt kavereidensa pahoinvointia.

Suosalo kommentoi myös nykyaikaa, jossa opiskelijat ovat mielipidejohtajia ja näyttelijän tunteet, tarpeet ja hyvinvointi ovat kaikki kaikessa. Suosalon mukaan suunta on oikea, mutta samalla ylilyöntejä tulee, kun ohjaajan ja näyttelijän välinen suhde kääntyy päälaelleen tai kun tulee tunteita tai teemoja, joita ei voida, haluta tai suostuta käsittelemään teatterin keinoin. Tämä käy ilmi erityisesti, kun vanhoja näytelmiä koitetaan tuoda nykyaikaan. Turkkalaisuudesta ollaan kuljettu toiseen äärilaitaan, jota Suosalo kutsuu ”yliherkkien armadaksi”. Suosalon mukaan ohjaajan tulee käyttää valtaa ja hänellä tulee edelleen olla viimekätinen näkemys ja näyttelijöiden tulee olla sellaisessa tilassa, että he voivat toteuttaa tämän näkemyksen. Ylilyöntien välttämiseksi näytelmissä tulisi kuitenkin olla ulkopuolinen tuottaja, joka puhaltaa pelin poikki, jos homma menee liian pitkälle.

Lopulta Turkan vainoharhaisuus otti hänestä itsestäänkin voiton. Turkan sairaus eteni siihen pisteeseen, ettei hän enää pystynyt välittämään näkemyksiään näyttelijöille ja teatterin tekeminen loppui yhteistyökyvyttömyyteen. Miehestä, joka puhui loputtomasti ja assosioi omaperäisesti, tuli lopulta mykkä. Turkka teki kotipihallaan kaivauksia, etsi kivistä merkityksiä ja järjesteli kiviä järjestelmään, joka oli ulkopuolisille käsittämätön. Kun Seitsemän veljeksen näyttelijät kävivät laskemassa Turkan uurnan hautaan, Suosalo ja Pertti Koivula pidättelivät naurua vedet silmissä, kun koittivat tuntea olonsa hartaaksi ahtaassa sakastissa pientä tuhkauurnaa tuijottaessaan. Turkan loppu oli perin turkkamainen. Suosalo myös kertoo, miten hänet valtasi jokin tukahdutettu itku hänen muisteltuaan teatterikoulun aikoja. Aluksi itkeminen tuntui hyvältä, mutta itkun jatkuttua valtoimenaan tuntikausia, hän alkoi kuulla sisällään Turkan äänen, joka alkoi arvostella ja tivata, onko tuo itku nyt ihan uskottavaa.