Liberaalejakin voi alkaa kiinnostaa kaikenlaiset pakkotoimet, jos koronakriisi pitkittyy liberalismin seurauksena
"Pakkokaranteeni" tuo esiin suuria poliittis-moraalis-taloudellisia ongelmia yksilön, kollektivismin, oikeusvaltion ja autoritaarisuuden välisistä suhteista.
Perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru potkaisi politiikan syksyn käyntiin avauksella, että kaikki riskimaista tulevat laitettaisiin karanteenin.
Vaikka hallitus on jo ilmoittanut, ettei se aio tehdä “pakkokaranteenin” vaatimia lakimuutoksia, ajatus pakkokaranteenista tuo esiin merkittäviä poliittis-moraalis-taloudellisia ajatuksia yksilön, kollektivismin, oikeusvaltion ja autoritaarisuuden välisistä suhteista.
Kohun aloitti itse asiassa media, joka keksi nimetä Kiurun avauksen “pakkokaranteeniksi”.
Koska karanteeni on tartuntatautilain nojallakin pakko jo ilman sanaa “pakko”, media loi populistisen käsitehirviön, jonka seurauksena punavihreätkin ministerit tuomitsivat ”vastuuttomasti” riskialuille matkanneiden ja siellä sairastuneiden oikeuden päivärahoihin karanteenin ajalta. Tämä on taudin leviämisen estämisen ja karanteenin toimivuuden kannalta mielenkiintoinen lausahdus, sillä päivärahat varmistavat, että esimerkiksi köyhät pysyvät kotona karanteenien ajan…
Mutta pakkokaranteeni paljastaa muitakin oikeusvaltion ja covid-19-hallinnan ristiriitaisuuksia. Julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen sanoi, että ”oikeusvaltio ei kestä sitä ajatusta, että valtion keskushallinto sanelee lääketieteelliseen arvioon perustuvien hallintopäätösten sisältöä”.
Sattumoisin toissa iltana uutisissa näytettiin kuvaa Kiinan oikeasta pakkokaranteenista.
Jokainen ulkomaalainen Kiinaan matkustusluvan saanut (joka on vaikea saada) laitetaan 2 viikoksi karanteenihotelliin, ruoka tuodaan ovelle, ulostamisen jälkeen vessanpönttöön heitetään klooritabletteja, kuume mittaillaan joka päivä ja hotellien käytävät desinfioidaan, vaikkei karanteenihotellin asukkaat sinne pääse käyskentelemään.
Kiina on tukahduttanut koronatartunnat kovalla linjalla, minkä myötä talous on päässyt elpymään länttä nopeammin. Länsi on valinnut liberaalimman linjan, joka perustuu keskushallinnon kovien päätösten sijaan ensin suosituksiin ja yksilöiden vastuuseen ja vasta koronatilanteen pahentuessa pakkokeinoihin. Suomen strategian nimi on testaa, jäljitä, eristä ja hoida.
Erot alkavat näkyä. Worldometerin tilastojen mukaan Kiinassa on ollut yhteensä reilut 80 000 koronavirustartuntaa, Yhdysvalloissa on jo yli 170 000 koronakuolemaa (joidenkin arvioiden mukaan jo yli 200 000). Euroopassa on alkamassa uusi aalto. Suomessakin todettiin eilen 41 uutta tartuntaa.
Ensimmäisen aallon koronakriisin hoidossa tuli selkeästi esiin prioriteetit taudin leviämisestä ja talouden rattaiden pyörimisestä. Erityisesti tämä näkyi niin sanotun kuoleman puolueen esiinmarssina, joka vaati talouden avaamista koronakuolemista välittämättä. Syksyä kohti alkaa kuitenkin näyttää, että koronaviruksen leviämisen salliminen kasvattaa merkittävästi taloudellista epävarmuutta ja pitkittää siten taloudellista taantumaa.
Laajemmin koronakriisin pitkittyminen näyttäisi tuovan esiin myös autoritaarisen ja liberaalin hallinnan kilpajuoksun. Kysymys on läntisen liberalismin ytimessä, sillä se koskee yksilön ja valtiovallan välistä suhdetta poikkeusoloissa.
Viime päivien keskustelu on osoittanut, että esimerkiksi yksilöiden vapaus liikkua (kuten matkustaa riskimaihin) ja harjoittaa elinkeinoa (kuten järjestää massatapahtumia ja pitää yökerhoja auki) saattavat olla ristiriidassa koronakriisin mahdollisen tehokkaan leviämisen estämisen kanssa. Moraalinen dilemma syntyy kysymyksestä, voiko valtio rajoittaa yksilönoikeuksia ja elinkeinovapauksia estääkseen koronan leviämisen?
Ja jos saa niin missä vaiheessa?
Vastakkain ovat viime kädessä yksilö ja kollektivismi. Yhdysvaltain ja Kiinan esimerkit osoittavat, että nopeaa V-lamaa kannattavien kannattaisikin kannattaa kovien otteiden Kiinaa. Tai vähintäänkin Uutta-Seelantia, joka asetti suurimman kaupunkinsa Auclandin lockdowniin heti, kun uusia tapauksia alkoi ilmetä.
Samalla kuitenkin jouduttaisiin tinkimään yksilönoikeuksista, elinkeinonvapauksista ja oikeusvaltiosta.
Rautiainen on tuonut esiin, että tällainen kehitys on ollut nähtävissä jo ennen koronapandemiaa ja että oikeuksien leikkaaminen aloitetaan yleensä yhteiskunnan kaikkein heikoimmista, köyhistä ja vammaisista.
Vaikka länsi on vannonut liberalismin nimiin ja erityisesti 1900-luvun lopulla pyrkinyt tietoisesti eristämään valtion puuttumista markkinoiden toimintaan, myös lännessä voidaan alkaa kannattaa kaikenlaisia “pakkotoimia” ja suurempaa kollektivismia, jos koronavirus jää liberalismin seurauksena jylläämään ja sen seurauksena taloudellinen taantuma jatkuu ja paisuu.
En edes lähde arvailemaan, mihin suuntaan liberaaliksi itseään kutsuva media taipuu tässä kehityksessä. ”Pakkokaranteenin” myötä mieleen tuli lähinnä, että ”totuudenjälkeisyydestä huolestunut” media on klikkijournalismin ja paskateorian syövereissä päätynyt luomaan itse käsitehirviöitä ja kohuja, joissa se jakaa talikoita lähinnä populisteille.