Kyllä isä osaa -elokuva ei kärsi nostalgiasta vaan nykyajasta

Wanhana kansankomedioiden suurkuluttajana olen vilpittömän iloinen Kyllä isä osaa -elokuvan tekemisestä ja sen saamasta menestyksestä.

Tähän asti julkaistut kritiikit ovat pitäneet elokuvaa jonkinlaisena epäonnistuneena nostalgiana. Panu Raipian ohjaama Kyllä isä osaa -elokuvaa (2024) ei voidakaan ymmärtää vertaamatta sitä alkuperäiseen Pekka Lepikön ohjaamaan tv-näytelmään (1994-1995).

Vaikka sarjan alkuperäiset näyttelijät (Tom Lindholm, Tuija Ernamo, Maiju Jokinen & Jarno Jokinen) ja osin myös samat sketsit on tuotu valkokankaalle, jokin on vinksahtaneesti toisin.

Heinäkuussa Yle poisti Areenasta alkuperäisen tv-sarjan jakson Matkalla rasistisen kielenkäytön vuoksi. Arkistotoimituksen päällikkö Maija Huplin mukaan jakso ei täyttänyt Ylen julkaisuvaatimuksia. Sarjan nähneet tietävät, että jaksossa naurettiin ulkomailla lomaileville suomalaisille (jotka rahapulassa larppasivat lomailua kotipihallaan).

Alkuperäinen sarja ei ollut missään nimessä yhteiskuntakriittinen, mutta ajankuva kylläkin. Päätös poistaa koko jakso sisältövaroituksen sijaan ja numeroida jaksot uudelleen ikään kuin häivyttäen päähenkilöiden (erittäin pienessä roolissa oleva) rasismi tuo esiin, ettei komedian päähenkilöillä ja siis hauskoiksi tarkoitetuilla henkilöillä voi olla perussuomalaisia asenteita.

Jyrki Lehtola on kirjoittanut, että Jouko Turkka toi tuulipuvun arkikäyttöön ja se jäi perussuomalaisten päälle. Turkan epäsovinnaisen, mutta tarkkanäköisen naurun jälkeen siirryttiin Sami Hedbergin ja Cheekin positiivisuuden aikaan, jossa perussuomalaiset ovat ainoita, jotka ylipäätään havainnoivat.

Tässä hengessä elokuva onkin kääntynyt täysin päälaelleen.

Kun alkuperäisessä tv-sarjassa taksia laman jälkeisessä Nokia-Suomessa ajava Isä haaveilee äkkirikastumisesta, elokuvassa haaveillaan eläkepäivistä Espanjassa. Ja kun tv-sarjassa Isä suunnittelee oman Isäntänsä (Mikko Nousiainen) haastamisesta taksibisneksessä (siinä tietenkään koskaan onnistumatta), elokuvassa Isäntä (Vesa Vierikko) onnistuu huijaamaan isän ostamaan taksifirmansa.

Osuva kuva nykyajasta, jossa tulevaisuus on peruttu.

Alkuperäisessä sarjassa isä on hyväntahtoisista kommelluksistaan huolimatta omahyväinen, eikä häneltä heru minkäänlaista sympatiaa muille rikkaudesta haaveileville köyhille, työttömille tai varsinkaan sukulaisille. Tämä oli vieläkin ilmeisempää Pekka Lepikön aiemmassa sarjassa Mummo (1987-1989), jossa sukulaiset ovat paitsi tyhmiä, myös vastenmielisiä ja epämiellyttäviä ja joita Mummo (Anja Räsänen) ja Anna (niin ikään Maiju Jokinen) lyövät kuin vierasta sikaa.

Elokuvasta on siivottu pois minkäänlainen jännite ja jäljellä on vain ämpäri jalassa -tyylistä tohelointia, joka kääntyy tuotesijoittelun kyllästämäksi inhorealismiksi. Elokuva ei kärsi tekohengitetystä nostalgiasta vaan murskaavasta nykyajasta, jota elokuvan huumori ei pilkkaa vaan raadollisesti edustaa.

Sen nähtyään on hämmentynyt, mutta ennen kaikkea alakuloinen olo.