Kritiikki elokuvasta Oppenheimer - "Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja"

Christopher Nolan on tehnyt jälleen suurelokuvan. Kyseessä on kolmen tunnin mittainen 65 mm:n Imax-filmille kuvattu elokuva J. Robert Oppenheimerista. Mustavalkoisia kohtauksia varten jouduttiin valmistamaan erillistä mustavalkoista Imax-filmiä, filmikelajööti painaa 260 kiloa ja projektoreita on jouduttu ehostamaan, ettei Oppenheimer murskaa niitä. Elokuva on tuottanut ensimmäisen kahden viikon aikana jättimäiset 500 miljoonaa dollaria.

Lähin teatteri, jossa Oppenheimerin voi katsoa Nolanin haluamalla tavalla, sijaitsee Prahassa, joten valitsin katselupaikaksi Lohjan Kino Vaakunan. Elokuvassa on kolme erillistä tarinaa – atomipommin tekeminen, Oppenheimerin turvallisuuskuulustelut vuonna 1954 ja Oppenheimerin nemesis Lewis Straussin kuuleminen senaatissa 1959. Elokuva on kuin yksi pitkä traileri ja pituudesta huolimatta se rullailee varsin mukavasti, sillä se on jaettu noin viiden minuutin mittaisiin pätkiin, joiden taustalla pauhaa suurimman osan ajasta Ludwig Göranssonin musiikki, atomien humina ja Oppenheimerin aivojen kolina.

Elokuva perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin Pulitzer-palkittuun kirjaan American Prometheus (2005), jossa Oppenheimer esitetään idealistisena vasemmistolaisena newdealerinä. Kirjan on osoitettu vähättelevän Oppenheimerin kommunistikytköksiä, sillä Oppenheimer oli USA:n kommunistipuolueen salainen jäsen vuoteen 1942 asti, jolloin Manhattan-projekti alkoi. Lisäksi hän valehteli turvatarkastusten yhteydessä suhteistaan kommunisteihin, rahoitti puoluetta ja osallistui sen tilaisuuksiin. Vaikka kommunistivainojen aikoina joutui vähemmästäkin mustalle listalle ja Oppenheimerin näkyvä vetypommin vastustus varmasti ärsytti Pentagonissa, Oppenheimerin korkeimman turvaluokituksen epääminen esitetään elokuvassa atomienergiakomission puheenjohtaja Lewis Straussin henkilökohtaisena kaunana. Tylsää, mutta sympatiaa herättävää.

Oppenheimer osallistui Manhattan-projektiin, koska halusi varmistaa, että Yhdysvalloilla on ydinase ennen Natsi-Saksaa. Neuvostoliitto koitti värvätä Oppenheimeria vakoojaksi ja hänen mahdollisesta vakoilusta on debatoitu näihin päiviin saakka, mutta oleelliset Oppenheimeria koskevat KGB:n dokumentit ovat edelleen suljettuna. Huoli kilpavarustelusta ja lobbaus ydinaseiden kansainvälisestä kontrollista puhuisi sen puolesta, että Oppenheimer tuskin halusi Neuvostoliitonkin saavan oman ydinaseen. Joka tapauksessa Manhattan-projektissa oli lukuisia vakoojia, joiden ansiosta Neuvostoliitto sai kehitettyä oman atomipomminsa 1949. Manhattan-projektin vakoilua ei elokuvassa kuitenkaan käsitellä kuin Oppenheimeria koskevien epäilyiden osalta.

Elokuvassa myös korostetaan Oppenheimerin marttyyriyttä monilla kerronnallisilla valinnoilla. Hätkähdyttävintä on, ettei elokuvassa näytetä atomipommin aiheuttamaa tuhoa Hiroshimassa ja Nagasakissa. Eikä elokuvassa tuoda esiin, miten Oppenheimer vähätteli vastoin evidenssiä säteilyn aiheuttamia vammoja, sairauksia ja kuolemia Japanissa. Elokuvassa presidentti Harry S. Truman kieltää tuomasta Oppenheimerin kaltaista itkupilliä enää hänen luokseen, vaikka Oppenheimer toimi presidentin neuvonantajana atomienergiaan ja ydinaseisiin liittyvissä projekteissa aina vuoteen 1954 saakka, jolloin hän menetti korkeimman Q-turvaluokituksen.

Elokuvan hallitseva teema on, miten atomipommi johtaa hallitsemattomaan poliittiseen ketjureaktioon, ydinasekilpaan ja kylmään sotaan. Elokuva nostaa esiin kiinnostavia ja ajankohtaisia teemoja tiedon ja vallan suhteesta, mutta samalla siinä jätetään käyttämättä valtava potentia kommunistivainojen, antimilitarismin, vakoilun, kilpavarustelun ja kylmän sodan poliittisesta käsittelystä. Birdin ja Sherwinin kirjan lisäksi elokuvassa olisi voitu käyttää enemmän arkistolähteitä ja tutkimusta, jos siinä olisi haluttu käsitellä syvällisemmin Oppenheimerin kompleksista persoonaa eikä vain toistaa tarinaa Oppenheimerista marttyyrina. Elokuvan viimeisen tarinan Straussin kuulemisesta olisi voinut jättää kokonaan pois, mutta ilmeisesti elokuvaan tarvittiin hyvän ja pahan jännite.

Elokuvan suurin rajoite on, että sen tarkoituksena on voittaa yleisön sympatiat ja luoda jälleen uusi kassamagneetti. Kuten on jo tuotu aikoja sitten esiin, Nolanin elokuvissa ei ole päähenkilöitä ympäröivää yhteiskuntaa ja ainoat massat ovat yleisö, joita Nolan hallitsee kuin Jumala. Elokuvaa katsellessa ei missään vaiheessa pääse unohtumaan, että juuri Nolan tekee elokuvaa henkilöstä, joka on ohjaajan itsensä mukaan maailman tärkein koskaan elänyt ihminen, eikä hänen elokuvaansa atomipommista kuulu ideologiat, politiikka tai varsinkaan suurvaltapolitiikka.