Keskuspankit eivät voi ratkaista yksin nykyistä inflaatiota ja aktiivista talouspolitiikkaa tarvitaan koronakriisin jälkeenkin
Viime viikolla EKP:n johtaja Christine Lagarde yllätti, kun hän ei ulossulkenut mahdollisuutta nostaa korkoja vielä tämän vuoden aikana. Tämä tarkoittaisi, että EKP lopettaisi vuoden lopulla euromaiden velkakirjojen tukiostot ja nostaisi sen jälkeen korkoja.
Taustalla on kasvanut paine keskuspankkeja kohtaan reagoida inflaatioon, joka huitelee euroalueellakin ennätyslukemissa. Markkinat ovat seurailleet EKP:n viestintää pelonsekaisin tuntein ja euromaiden väliset korkoerot (spreadit) ovat lähteneet pieneen nousuun.
Ekonomistit ovat kuitenkin tuoneet laajasti esiin, että nykyinen inflaatio johtuu suureksi osaksi tarjontapuolen tekijöistä, erityisesti energian hinnannoususta ja kulutuskäyttäytymisen muutoksesta.
Energian hinnannousu on monisyinen asia, joka liittyy geopolitiikkaan, vihreään siirtymään pois fossiilisista ja talouden avautumiseen koronakriisin jälkeen. Kulutuksen muutokset johtuvat puolestaan siitä, että koronarajoitusten seurauksena kulutus on siirtynyt palveluista tavaroihin – ihmiset remppaavat kotejaan ja ostelevat uusia värkkejä matkailusta ja palveluista säästyneillä rahoilla.
Inflaatio on korkeampaa Yhdysvalloissa, joka selittyy osaksi Eurooppaa suuremmalla elvytyksellä. Elvytys tuskin jatkuu sielläkään kauaa massiivisena, kun demokraatit ja erityisesti Länsi-Wirginian senaattori Joe Manchin ovat torpedoineet Bidenin talousohjelman. Kun lisäksi marraskuun välivaaleissa kongressi on menossa republikaaneille, talous tuskin ylikuumenee liian suuren elvytyksen vuoksi.
Toisin sanoen inflaatio näyttäisi johtuvan enemmän tarjontapuolen tekijöistä, johon ei olla vielä koronakriisin jälkeen sopeuduttu. Keskuspankkien rahapolitiikan kiristys vaikuttaa puolestaan kysyntään. Korkojen nosto ei siten ratkaise energian hinnannousua, johon vaikuttaminen on poliitikoiden vastuulla. Lisäksi liian nopea korkojen nosto vähentäisi kulutuksen lisäksi investointeja, joka voi pitkittää pullonkauloihin liittyvää ongelmaa.
Riskinä onkin, että keskuspankkeja vaaditaan hillitsemään tarjontapuolen shokeista johtuvaa inflaatiota leikkaamalla kokonaiskysyntää, jonka seurauksena työttömyys kasvaa ja koronakriisin jälkeinen elpyminen taittuu.
Kun mietitään nykyistä inflaatiota, onkin selvää, että keskuspankit eivät voi sitä yksin ratkaista. Rahapolitiikan lisäksi tarvitaan aktiivista finanssi- ja rakennepolitiikkaa pullonkaulojen ja energian hinnannousun ratkaisemiseksi. Koronakriisin myötä talouspolitiikka muuttui aktiivisemmaksi ja poliitikkojen aloitteellisuutta tarvitaan myös koronakriisin jälkeen.
Talouspolitiikankaan suhteen tuskin lienee siis paluuta koronakriisiä edeltäneeseen normaaliin, vaikka koronakriisin hellittämisestä alkaa koko ajan näkyä toiveikkaampia merkkejä. Itse asiassa voi hyvinkin olla, että ilmastonmuutos, energiasiirtymä ja geopolitiikka ovat paljon vaikeampia rasteja kuin koronapandemia.