Katse oikeaan päin!

Petteri Orpon johtamien hallitusneuvottelujen odotetaan päättyvän näinä päivinä Säätytalolla. Hallitusohjelmasta tulemme näkemään tarkemmin kokoomuksen, perussuomalaisten, RKP:n ja kristillisdemokraattien oikeistolaisuuden luonteen, mutta jo tässä vaiheessa voidaan vetää yleisempiä johtopäätöksiä Euroopan poliittisesta suunnasta.

Perussuomalaisten vuoden 2011 jytkyn jälkeen liberaalioikeisto ei ole saanut enemmistöä eduskunnassa, eikä paluuta Matti Vanhasen II hallituksen aikoihin enää ole. Sen jälkeen kun keskustaoikeistosta on lohkoutunut uusia radikaalimpia oikeistopuolueita, ei oikeistohallitusten muodostaminen ylipäätään ole mahdollista ilman laitaoikeistoa.

Orpon hallitus on samaa kehitystä, joka on jo tapahtunut Ruotsissa ja Italiassa. Ensi kuussa joukkoon liittynee Espanja, jossa parlamenttivaalien gallupit lupaavat keskustaoikeistolle voittoa yhdessä laitaoikeiston Voxin kanssa. Saksassakin kristillisdemokraatit johtavat tukevasti gallupeja, mutta sielläkään oikeistohallitus ei ole mahdollinen ilman Alternative für Deutschlandia, joka on noussut gallupeissa tasoihin pääministerinä olevien demarien kanssa.

Ranska on oikeastaan ainoa maa, jossa Emmanuel Macron on kyennyt luomaan poliittisen keskustan uudelleen – Ranskan poliittisen järjestelmän kustannuksella. Toisella kaudellaan Macron on joutunut menemään entistä enemmän oikealle ja eläkeuudistuksen runnominen läpi kansalliskokouksen ohi on vahvistanut ääripäitä, kaikkien eniten Marine Le Peniä.

Jeremy Cliffe on kuvannut ilmiötä ”maltillisen konservatismin oudoksi kuolemaksi”, jossa laitaoikeiston nousu pakottaa keskustaoikeiston uhrauksiin. Pysyäkseen vallassa se joutuu taiteilemaan sosiaalikonservatiivien ja talousliberaalien välillä, omaksumaan entistä radikaalimpia näkemyksiä ja ottamaan etäisyyttä aatehistoriaansa. Shakkitermien tilanne on zugzwang, jossa toinen pelaaja pakotetaan uhraamaan nappuloitaan eteenpäin pääsemiseksi.

Wolfgang Münchaun mukaan poliittisen keskustan alamäen juurisyy on jälkiteollistuminen. Kun talous ei enää takaa elinikäisiä työpaikkoja, varmoja eläkkeitä, eikä varsinkaan omien lasten luokkanousua, ei ole enää poliittisia yhteisöjä eikä varaa yleviin ihanteisiin.

Keskustaoikeiston radikalisoituminen ei tarkoita pelkkää hulinointia kulttuurisodissa, vaan avoimesti skeptisempää suhtautumista ilmastonmuutokseen ja entistä kylmempää taloudellista ajattelua. Ilmastotoimet ovat epätehokkaita kulunkeja, jotka vähentävät kilpailukykyä. Työttömyys, eriarvoisuus ja nuorten pahoinvointi typistyvät kysymyksiksi julkisen talouden tasapainosta. Kansainvälinen oikeus takaa vain absoluuttisen minimin ihmisoikeuksien toteutumiselle. Ja niin edelleen vallankumous syö lopulta lapsensa.

Münchau pitää käännettä ”poliittisen keskustan näivettymisessä” epätodennäköisenä, koska keskusta on addiktoitunut lyhyen tähtäimen laastariratkaisuihin valtansa säilyttämiseksi, eikä se edes ymmärrä laskunsa tai varsinkaan laitaoikeiston nousun syitä. Jälkiteollistuminen iski ensimmäisenä Italiaan, jossa maanantaina edesmennyt Silvio Berlusconi oli profetia Trumpista ja siitä, mitä muualla on edessä.

Keskusta siirtyy oikealle ja Itä-Eurooppa tunkeutuu länteen.