J. R. R. Tolkienin taantumus ja viihteen vastavallankumous

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Helsingin Sanomat julkaisi pari päivää sitten Jussi Ahlrothin pohdiskelevan esseen, miksi J. R. R. Tolkien resonoi hippien ja ympäristöliikkeen lisäksi uudessa oikeistossa. Innoittajana on toiminut Politicon juttu, jossa tarkastellaan Tolkienin vaikutusta Yhdysvaltain tulevaan varapresidentti J. D. Vanceen.

Ahlrothin lopputulema on, että 70-vuotias Taru sormusten herrasta (1954-1955) on katolinen teos, josta jumalatonkin voi ymmärtää kristinuskon opit lankeemuksesta ja pelastuksesta ja uusoikeisto osaa asettaa Sauronin tilalle esimerkiksi kommunismin, kasvissyönnin tai woke-ideologian.

Totta toki, mutta Tolkienin patakonservatiivisuudesta olisi voinut ammentaa enemmänkin, esimerkiksi Sormusten herran taantumuksellisesta historiakäsityksestä.

Kääpiöt edustavat Tolkienille oikeita työläisiä, jotka elävät kunniallisesti maan alla piilossa. Samvais Gamgi henkilöi vanhan maailman typerän alamaisuuden niin kuuliaisesti, että se on jo melkein sympaattista. Kontu ja paljasjalkaiset hobitit ovat utooppinen päällysrakenne ja väärä tietoisuus, jotka lakaisevat maton alle Keski-Maan hierarkiat.

Sauron ja mahtisormukset edustavat teollista vallankumousta. Saruman ja aggressiiviset örkit ovat porvaristo ja työväki – kapitalistismin uudet yhteiskuntaluokat, jotka uhkaavat hävittää paitsi hobitit ja Konnun, erityisesti sen perustana olevan maaorjuuden ja feodalismin. Vaikka Tolkien on kieltänyt allegoriat, Sormusten herra on evankeliumi maailmansodissa tuhoutuneelle Britti-imperiumille. Ei ihme, että tämä resonoi uusoikeistossa.

Lyhyesti – sormuksen ritarien ainoa tehtävä on estää historiallinen edistys. Sauron ja haltiat takovat mahtisormukset yhdessä, mistä kehittyy ahneuden, vallanhimon ja muiden kuolemansyntien vuoksi sivilisaatioiden silppuri. Tältä osin viihteen saralla ei ole tapahtunut paljoakaan Mary Shelleyn Frankensteinin (1818) jälkeen. Stanley Kubrick yritti filmatisoida Nietzschen Zarathustran, mutta Avaruusseikkailukin päättyy yli-ihmisen syntymään.

Ylipäätään viihde kuvaa vain harvoin kumouksia sosiologisessa mielessä kiinnostavasti. Läntisen viihteen moraali on monimuotoisuudesta huolimatta perimmiltään katolisen mustavalkoista ja siksi vain yhden askeleen päässä uusoikeiston nostalgiasta.