Hajottiko Macron kansalliskokouksen vai viidennen tasavallan?
Keskustelu poliittisen historian professori Louis Clercin kanssa Ranskan ennenaikaisten vaalien seurauksista Ranskalle ja Euroopalle. Uuden kansalliskokouksen ensimmäinen istunto on ensi keskiviikkona, mihin mennessä asiat voivat elää vielä paljonkin.
Vaalitulosta on pidetty jonkinlaisena helpotuksena, kun laitaoikeisto ei saanut enemmistöä. Toisaalta Macronia tukevat keskiryhmät (Ensemble) menettivät noin 80 paikkaa, äärilaidat vahvistuivat ja parlamentin alahuone on jakautunut kolmeen toisiaan vihaavaan blokkiin, minkä seurauksena on vaikeaa muodostaa vakaata hallitusta Ranskaan. Mitä Macron oikein tavoitteli kansalliskokouksen hajottamisella ja ennenaikaisilla vaaleilla?
Vaikea sanoa, mitä Macronin “päässä liikkui”. Eurovaalien tulos oli hänelle selkeästi shokki, mutta Le Monden tietojen perusteella hän oli pohtinut Parlamentin alahuoneen hajottamista jo pitkään. Ilmeisesti ajatus oli saada oikeistolainen enemmistö, mitä tukevat myös lehtitiedot, joiden mukaan Macron ei itse olisi halunnut toisella kierroksella yhteistyötä vasemmiston ja keskiryhmien välillä.
Toinen vaihtoehto olisi ollut saada aikaan tilanne, jossa hallituksen olisi tullut hakea oikeistosta ja äärioikeistosta tapauskohtaiset enemmistöt erilaisille lakiesityksille. Eli käytännössä sama tilanne, joka Ranskassa on vallinnut vuoden 2022 vaaleista lähtien, jolloin Macronin liike menetti enemmistön parlamentissa. Esimerkiksi kiistanalainen eläke-uudistus meni läpi oikeiston äänillä ja maahanmuuttouudistus äärioikeiston äänillä.
Vasemmiston uuden kansanrintaman (Nouveau Front Populaire, NFP) hyvät tulokset ja Kansallisen liittouman (Rassemblement National, RN) ennakoitua huonompi tulos teki tilanteesta kuitenkin entistäkin monimutkaisemman.
Kansallinen liittouma sai enemmän ääniä kuin yhdistynyt vasemmisto tai keskiryhmät. Se nousee suurimmaksi oppositiopuolueeksi, mistä Marine Le Pen voi syyttää Macronia vielä seuraavat kolme vuotta maan ajamisesta poliittiseen kaaokseen. Huokaisiko Le Pen lopulta helpotuksesta, että enemmistö jäi vielä tällä erää saavuttamatta?
Katsotaan aluksi luvut. Äärioikeisto sai 10,8 miljonaa ääntä, mutta se sisältää Kansallisen liittouman 9,4 miljoonan äänen lisäksi Eric Ciottin johtaman ja liittoumaa tukeneen republikaanisiiven 1,2 miljoonaa ääntä sekä Eric Zemmourin Reconquêten 239 000 ääntä. Fakta on, että äärioikeistoa on äänestänyt Ranskassa vuoden 2017 jälkeen säännöllisesti noin 10-13 miljoonaa ihmistä vaaleista riippuen.
Suuret kysymykset tämän jälkeen ovat seuraavat. Mitä sotkuisempaa politiikka on seuraavat kolme vuotta, sen vahvempi Le Penin asema on vuoden 2027 presidentinvaaleissa. Äärioikeiston esiin tuomat teemat ovat jo huomattavalle osalle väestöä tärkeitä. Hallitseva teema on maahanmuutto, joka yhdistetään tietynlaiseen turvattomuuden tunteeseen, monimuotoisen yhteiskunnan vastustamiseen sekä salaliittoteoriaan ”väestönvaihdosta”, mytologiseen vanhan Ranskan haikailuun, Pariisin eliitteihin suunnattuun herravihaan sekä inflaation kasvun ruokkimaan pelkoon taloudellisesta syrjinnästä.
Lisäksi osa väestöstä elää jo omassa informaatiokuplassaan, jossa näitä teemoja korostetaan jatkuvasti konservatiivisen miljonääri Vincent Bollorén omistamilla TV-kanavilla kuten CNews, radio-asemilla kuten Europe 1 tai lehdissä kuten Journal du Dimanche. Le Penin lähtöasema vuoden 2027 vaaleihin on siis tosi vahva, ellei nouse uutta ehdokasta, joka kykenisi yhdistämään osan vasemmistosta ja osan keskustasta Le Peniä vastaan.
Vasemmiston ja Ensemblen yhteiskannatus riittäisi enemmistöhallituksen muodostamiseen, mutta toisaalta macronistit ja vasemmiston suurimman ryhmän, Taipumattoman Ranskan (La France Insoumise, LFI) johtaja Jean-Luc Mélenchon vaikuttaisivat kavahtavan tällaista yhteistyötä. Miltä hallitusneuvottelut tällä hetkellä näyttävät vai näyttävätkö miltään?
Tällä hetkellä on ollut yrityksiä kahteen suuntaan. Oikeisto on vaatinut, että jatketaan kuten tähänkin asti: nykyinen Gabriel Attalin hallitus jatkaisi ja nojaisi maltilliseen oikeistoon eli republikaani-puolueeseen (Les Républicains, LR).
Ongelmana kuitenkin on, että Ensemble on jakautunut. Ensemble sisälsi alusta lähtien toisaalta sosiaali-demokraatit ja toisaalta keskusta-oikeistolaiset, joita yhdisti EU-myönteisyys, ”järkevän” talouspolitiikan korostaminen (näkyvimmin velan supistaminen) sekä melko liberaaliset arvot. Jako menee tällä hetkellä noiden välillä. Lisäksi Ensemblen 159 kansanedustajaa ja republikaanien 39 kansanedustajaa eivät yhdessä riitä 289 paikan enemmistöön. Täten vanhan hallituksen jatkaminen edellyttäisi tapauskohtaisesti äänien kalastamista joko keskustavasemmistosta tai äärioikeistosta.
Toiseksi vasemmisto on vaatinut suurimpana ryhmänä itselleen pääministeriä, mutta on yhteisestä vaaliohjelmasta huolimatta jakautunut monessa asiassa. Kommunistit ja LFI ovat esittäneet kompromissiehdokkaana Huguette Belloa, joka ehti jo vetäytyä sosiaalidemokraattien (Parti socialiste, PS) vastustuksen johdosta. Ongelma tässäkin on, että vasemmiston 182 paikkaa ei riitä enemmistöön vaan se edellyttäisi enemmistön kalastelua sekä keskiryhmistä että mahdollisesti pienemmistä ryhmistä, kuten regionalisteista.
Uuden kansalliskokouksen ensimmäinen istunto on ensi keskiviikkona 18.7., mihin mennessä asiat voivat kuitenkin elää vielä paljonkin.
Perustuslain mukaan presidentti nimeää pääministerin, mutta ei kerro mitään tarkempaa hallituksen nimittämisestä tai virkaa tekevän hallituksen toimivallasta. Uusi kansalliskokous voi esittää myös epäluottamusta Attalin hallitukselle, jonka kaaduttua Ranska voi olla kokonaan ilman hallitusta.Lisäksi uusia vaaleja ei voida kansalliskokouksen hajottamisen vuoksi järjestää seuraavan vuoden aikana. Voiko Macronin päätös ennenaikaisista vaaleista johtaa poliittiseen umpisolmuun, joka uhkaa viidennen tasavallan perusteita?
Todellakin voi, mutta täytyy muistuttaa, että tilanne on ollut sama tavallaan jo vuodesta 2022 lähtien. Tuolloin poikkeukselliseksi todettu tilanne on nyt tullut jäädäkseen. Ranska on ikään kuin suomalaistunut.
Monet ovat ehtineet vaatia myös Macronin itsensä eroa, jos hän ei saa nimettyä pääministeriä ja vakaata hallitusta. Voiko edessä olla vielä uusia yllätyksiä, kuten Macronin ennenaikainen ero tai jonkinlainen perustuslain uudistus, josta oikeusoppineet tällä hetkellä väittelevät? Ovatko viides tasavalta ja sen presidenttivetoinen järjestelmä murroksessa?
Viides tasavalta on ollut murroksessa viimeiset 60 vuotta ja sen loppua on ennustettu usein. Esimerkiksi Francois Mitterrand kirjoitti pitkän kirjan, jossa hän kritisoi vuonna 1958 syntynyttä viidettä tasavaltaa, mutta toimi sen puitteissa tullessaan itse presidentiksi vuonna 1981. Se, mitä nyt testataan, on viides tasavalta ilman selkeää enemmistöä kansalliskokouksessa – saa nähdä, toimiiko. Macron on puolestaan selkeästi ilmoittanut, ettei eroa tehtävästään. Uskoo siihen ken tahtoo, mutta ero olisi joka tapauksessa iso yllätys.
Viidennessä tasavallassa kansalliskokouksella on lopulta paljon valtaa, eikä presidentillä ole veto-oikeutta. Vaikka Kansallinen liittouma ei nousekaan valtaan, miten heikko ja epävakaa hallitus vaikuttaa Macronin kykyyn johtaa presidenttinä Ranskan ulkopolitiikkaa tilanteessa, jossa Donald Trump on palaamassa Valkoiseen taloon?
Presidentin ja hallituksen välinen työnjako on Ranskan viidennen tasavallan kenties kiinnostavin aspekti. Perinteisesti presidentti on käyttänyt vahvaa valtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa: hän edustaa Ranskaa, allekirjoittaa sopimukset, on puolustusvoimien ylipäällikkö ja johtaa puolustusneuvostoa (Conseil de défense), joka on Ranskan ulko- ja turvallisuuspolitiikan ylin elin.
Tähän asti kirjoittamaton sääntö on ollut, että presidentti viime kädessä päättää tärkeimmissä ulko-ja turvallisuuspoliittisissa asioissa. Näin toimittiin esimerkiksi 2000-luvun alussa keskustaoikeistolaisen Jacques Chiracin toimiessa presidenttinä ja keskustavasemmistolaisen Lionel Jospin pääministerinä. Mutta tämä vaatii luottamusta presidentin ja pääministerin välillä ja tilanteessa, jossa yhteisymmärrystä ei löydy, perustuslaki on huomattavasti tasapainoisempi: pääministeri johtaa Eurooppa-politiikka, hänellä on nimitysvaltaa, ja hallitus perustuslain mukaan ”panee täytäntöön” ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Näin ollen on riski, että perustuslain kirjaimeen vetoava pääministeri pystyisi ulkopolitiikassakin haastamaan presidentin vallan. Trumpin palatessa Valkoiseen Taloon se voisi tarkoittaa pahemmissa tapauksessa myös Ranskan ulkopolitiikan jumiutumista.
Tarkoittivatko vaalit macronismin loppua myös Eurooppa-politiikassa?
”Macronismi” loppui Eurooppa-politiikassa jo vuoden 2017 syksyllä. Macron asetti tavoitteet Eurooppa-politiikalle Sorbonnen puheessa, mutta Saksan ja muiden reaktiot tekivät selväksi, ettei tämä ohjelma lähtenyt lentoon. Ranskan perinteiset Eurooppa-politiikan teemat menivät eteenpäin enemmin ulkopuolisista tapahtumista kuin Macronin toiminnasta: Covid-pandemia ajoi Euroopan unionia lähemmäksi elvyttävää talouspolitiikkaa ja yhteisiä velkainstrumentteja ja Ukrainan sota ajoi unionia lähemmäksi yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Näin ollen ollaan kaukana siitä tilanteesta, joka Macron kuvaili Sorbonnen puheessaan. Fakta on, että Ranska ei pysty enää toimimaan sen perinteisessä roolissa Euroopan integraatiossa, eli suurten ideoiden ja suunnitelmien ehdottajana yhteistyössä Saksan ja muiden maiden kanssa.