Finanssikriisi ja tekemättä jättämisen jättimäiset seuraukset
Ihmiset äänestävät mieluummin epävarman muutoksen kuin jatkuvan epävarmuuden puolesta.
Lehman Brothersin konkurssista tulee ensi viikon lauantaina kuluneeksi 10 vuotta.
Vaikka finanssikriisi oli vakavin sitten 1929 pörssiromahduksen, finanssikriisi ei johtanut 1930- tai 1980-lukujen kaltaisiin suunnanmuutoksiin talouspolitiikassa.
Itse asiassa kovinkaan paljon ei muuttunut.
Finanssimarkkinoiden sääntelyä ei lisätty merkittävästi ja hallitukset lopettivat elvyttämisen nopeasti kriisin jälkeen. Institutionaalisten muutosten sijaan on korostettu talouskuria ja työmarkkinoiden rakennemuutoksia.
Talousnobelisti Joseph Stiglitzin mukaan Barack Obaman keskeinen virhe oli jättää elvytys maltilliseksi. Mikä pahempaa, euromaiden keskinäisen epäluottamuksen takia kriisimaat laitettiin ankarille hevoskuureille.
Talouskuri onkin kuluneen vuosikymmenen suurin politiikkavirhe, joka pitkitti taloudellista taantumaa ja inhimillistä kärsimystä.
Pitempi taantuma oli poliittinen päätös.
Koska hallitukset eivät toimineet, keskuspankit joutuivat tekemään sitäkin enemmän. Ne laskivat lyhyet korot nollaan, minkä lisäksi ne aloittivat valtavat arvopapereiden osto-ohjelmat.
Keskuspankit estivät rahoitusjärjestelmän romahtamisen ja Euroopassa rahaliiton hajoamisen. Samalla kylvettiin kuitenkin uuden epävakauden siemenet.
Yhdysvaltain pörssit ovat nousseet tasaisesti vuodesta 2009 lähtien ja moninkertaistuneet suhteessa vuoden 2008 ja IT-kuplan huippuihin. Kehittyvät taloudet ovat ottaneet valtavat määrät dollarivelkaa ja kärsivät nyt korkojen noususta. Turkki ja Argentiina ovat ensimmäiset kehittyvien talouksien ensimmäiset ongelmamaat. Lisäksi halpa raha on kasvattanut tuottamatonta liuskeöljyteollisuutta, jolla on geopoliittisia vaikutuksia.
Keskuspankkien aktivismin seuraukset alkavat pulpahdella esiin vasta 10 vuotta finanssikriisin jälkeen.
Vaikka taloudellinen ajattelu ei muuttunut finanssikriisin jälkeen, poliittinen ajattelu on muuttunut valtavasti.
Tieteellä ja asiantuntijuudella on yhä vähemmän merkitystä. Protektionismi ja talousnationalismi ovat haastaneet kriisiä edeltäneet totuudet globalisaatiosta ja vapaasta markkinataloudesta.
Lehdistö ei enää hallitse julkisen keskustelun kysymyksenasettelua. Totuuden jälkeisessä ajassa totuudella on välineellinen arvo ihmisten identiteettiprojekteissa.
Ihmiset äänestävät mieluummin epävarman muutoksen kuin jatkuvan epävarmuuden puolesta. Brexit ja Donald Trump ovat haiseva keskisormi eliiteille, jotka eivät olleet valmiita muutokseen. Radikaalioikeisto on alkanut näyttäytyä ainoana vaihtoehtona ja muutosvoimana.
Finanssikriisi osoittaa, kuinka jättimäiset seuraukset tekemättä jättämisellä on. Opetus on, että poliitikot eivät saa vihellellä pimeässä seuraavan kriisin iskiessä.