Euroopan velansiirtounioni ja Brexitin jälkeiset vapaamatkustajat
Eurokriisin alettua euroalue on muodostunut Euroopan velansiirtounioniksi, joka toteuttaa epäsuoria tulonsiirtoja euromaiden välillä. Velansiirtounionin toisen pilarin muodostaa EKP.
Kirjoituksen idea syntyi lounaalla Sami Miettisen kanssa keskustellessamme EU-budjetista ja euroalueen velansiirroista. Miettinen on yli sata kansainvälistä rahoitusjärjestelyä ja yrityskauppaa toteuttanut pankkiiri.
Euroopan unionin 160 miljardin euron vuosibudjetti vastaa noin yhtä prosenttia EU-maiden bruttokansantuotteesta. Vastaavasti Yhdysvaltain 4 000 miljardin dollarin budjetti vastaa reilua 20 prosenttia liittovaltion bkt:stä.
Yhdysvalloissa reilut 325 miljoonaa kansalaista ovat liittovaltion verotuksen piirissä ja siten vastuussa valtionvelasta liittovaltion budjetin kautta. Katastrofien sattuessa vauraiden osavaltioiden kansalaiset maksavat epäonnisten osavaltioiden ahdingon. Osavaltiot, joita EU:ssa vastaavat suvereenit valtiot kuten Suomi, eivät osallistu tulon- tai velansiirtoihin lainkaan.
Jos EU haluttaisiin kehittää Yhdysvaltojen kaltaiseksi valtioksi, sen budjetti tulisikin kasvattaa 20-kertaiseksi. Tällöin Suomen EU-bruttomaksut kasvaisivat 1 miljardista 20 miljardiin, mistä suurin osa saataisiin toki takaisin EU-liittovaltion budjettimomenteista.
Tämän vuoksi “Euroopan Yhdysvallat” on poliittisesti erittäin epätodennäköinen hanke. Miettinen kärjisti asian konkreettisesti:
– EU-liittovaltiossa Suomen pitäisi käytännössä lakkauttaa joko kunnallistaso tai valtionhallinto ja antaa lakkautetun osapuolen verotus ja tehtävät Euroopan unionille. Jos sote on vaikea pala niin poliitikot eivät varmasti koskaan pääsisi sopuun siitä, kummanko he päättäisivät lakkauttaa.
Euroopan velansiirtounioni
EU tukee muita jäsenmaita koheesiorahoin ja maataloustukien muodossa, jotka muodostavat EU-budjetista yli 80 %. EU:lla ei kuitenkaan ole verotusoikeutta eikä riittävää budjettia, eikä se ole eurokriisin alettua velkaantunut käytännössä senttiäkään.
Sen sijaan eurokriisin alettua euroalue on muodostunut Euroopan velansiirtounioniksi, joka toteuttaa epäsuoria tulonsiirtoja euromaiden välillä taseiden kautta.
Koska Maastrichtin sopimus kieltää euromaiden yhteisvelan, eikä tulonsiirtoja voida rahoittaa veroilla, velansiirtounioni toteutetaan lainatyyppisillä korvamerkityillä tulonsiirroilla.
Eurokriisin alettua euromaat ottivat velkaa tai takasivat väliaikaisen Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) ja pysyvän Euroopan vakausmekanismin (EVM) velkoja. Euromaiden tavoin EVM:llä tai ERVV:llä ei ole omaa budjettia.
Vakausvälineiden rahat siirrettiin kriisiytyneille euromaille, joiden on teoriassa maksettava jokainen sentti takaisin. Tämä on täysin erilainen järjestely kuin Yhdysvalloissa, jossa tulonsiirrot ovat vastikkeettomia ja ne rahoitetaan joko liittovaltion velalla tai veroilla.
Tämän tuntee nahoissaan erityisesti Kreikka, joka onkin järjestelyiden takia käytännössä velkavankeudessa ainakin seuraavat 60 vuotta.
Koska velkojen alaskirjaukset tarkoittaisivat suuria tappioita muille euromaille ja Euroopan keskuspankille, Kreikan lienee turha haaveilla suurista velka-armahduksista.*
Lisäksi Kreikan euroero tarkoittaisi joko drakman heikkouden tai velkojen alaskirjauksien myötä jopa 50 prosentin tappioita muille euromaille, joten myös se pyrittäneen estämään.
On kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että Kreikka voisi maksaa saamansa tukipaketit takaisin, joten velkojen de facto armahdus joudutaan tekemään lykkäämällä takaisinmaksu ajasta iäisyyteen.
Tappiot tarkoittavat Kreikan maksamien korkotulojen menettämistä vakausmekanismien vastuuosuuksien mukaan, joka on Suomelle vajaat 2 prosenttia.
Asiaan palataan seuraavan kerran kesällä 2018, kun Kreikan III tukipaketin rahat on siirretty kokonaisuudessaan Kreikalle ja tulee päättää jatkotoimista Kreikan velkakestävyyden suhteen.
Euroopan velansiirtounionin toinen pilari
Velansiirtounionin toinen pilari on Euroopan keskuspankin toimet euromaiden velanhoitokulujen alentamiseksi.
Euroopan keskuspankillakaan ei ole budjettia, mutta se voi velkaantua keskuspankkitalletuksia luoden ja TARGET2-siirtoja toteuttaen ilman takauksia euromailta. Tämä on eurokriisin villi kortti, koska kukaan ei tiedä varmasti, ovatko EKP:n velat yhteistaattuja vai eivät.
Eurokriisin myötä euromaat ovat pyrkineet pitämään finanssipoliittisen yhteisvastuun lisäämisen minimissään. Kriisimaille annettu tuki on ollut ehdollista ja korvamerkittyä, minkä lisäksi elvyttävien suhdannevakausmekanismien luominen on estetty.
Tämän johdosta päävastuu eurokriisin hoidosta onkin langennut EKP:lle. Se on ostanut vuoden 2015 maaliskuusta lähtien euromaiden velkakirjoja yli 2 000 miljardilla eurolla – yli kymmenen EU:n vuosibudjetin verran!
EKP:n velkaostot painavat alas euromaiden korkoja, mikä antaa euromaiden valtiovarainministeriöille enemmän finanssipoliittista liikkumavaraa. Tällä hetkellä esimerkiksi Italia ja Espanja saavat lainaa markkinoilta halvemmalla kuin Yhdysvallat.
Vaikka eurokriisin myötä on pyritty vahvistamaan taloudellista koordinaatiota (2pack, 6pack, europlus ja finanssipoliittinen sopimus), EKP:n toimet kannustavat euromaita velkaantumaan ja siten rikkomaan Euroopan vakaus- ja kasvusopimusta.
Käytännössä euroalueen finanssipoliittista kapasiteettia onkin kasvatettu erillisten suhdannevakausmekanismien sijaan euromaiden itsensä toimesta, minkä on mahdollistanut EKP:n valtiovelan korkorasituksen manipulointi.
Yhteisvastuun kasvu kohdistuu euromaille rahapoliittisesti niiden omien keskuspankkien velkaantumisen kautta keskuspankkien ostaessa valtioidensa velkaa. Lisäksi EKP velkaantuu ostamalla yksityisten yritysten ja julkisten instituutioiden velkakirjoja.
EKP:n toimet ovat taloudellisesti heikkojen maiden tärkein tuki. Mikäli riippuvaisuus toimista kasvaa liian suureksi, EKP:n voi olla vaikea lopettaa epätavanomaisia elvytystoimia. Lisäksi ylikeveä rahapolitiikka ja ainakin Saksan kohdalla liian heikko euro ylikuumentavat vahvoja talouksia.
Brexitin jälkeiset vapaamatkustajat
Tällä hetkellä eurolle ollaan kaavailemassa omaa momenttia EU-budjettiin. Mikäli EU-budjettiin ollaan kehittämässä euromaiden välisiä tulonsiirtoja, ei-euromaat saavat pysyvän kilpailukykyedun vastasyklisesti kelluvan valuutan ja kevyemmän verorasitteen muodossa.
Jos euron arvo on taloudellisissa vaikeuksissa olevalle maalle liian korkea, sen tulee sisäisen devalvaation kautta alentaa palkkatasoa. Toisin sanoen kilpailukyky on euromaalle sopimuskysymys, kun se on ei-euromaalle paljon epärelevantimpi, kellunnalla jopa automaattisesti korjautuva, tekijä.
Suurempi jäykkyys hidastaa jopa pysyvästi euromaiden kasvupotentiaalia ei-euromaihin verrattuna.
Brexitin jälkeen Puolasta tulee taloudellisesti suurin ei-euromaa. Koska brexitin myötä menevät roskiin myös kaikki Iso-Britannian vaatimat erioikeudet, euromaat pystyvät kohdistamaan ei-euromaihin suorempia pakotteita.
Olisikin paljon realistisempaa syyttää Puolaa oikeusvaltioperiaatteen sijaan vapaamatkustajuudesta, kuten Miettinen kovistelee:
– Iso-Britannian poikkeussäännöt ovat suojanneet Puolaa ja Ruotsia euromaiden ongelmilta. Näille maille tulisi sanoa, että jos haluatte pysyä EU:n sisämarkkinoilla, teidän on osallistuttava kaikkiin euromaiden kustannuksiin, mukaan lukien velansiirtoihin ja pankkiunionin. Myös pakko liittyä euroon on yksi looginen vaade. EU:n koheesiosiirrotkin voisivat mennä Puolan sijasta Kreikkaan.
Miettinen on johtajana Sisu Partnersissa, joka on avustanut esimerkiksi Valmet Automotiven kasvurahoituksessa ja useissa yrityskaupoissa. Hän on tuonut Suomeen Nordic Trusteen joukkolainojen edustusrakenteen, joka on kerännyt viidessä vuodessa 3 miljardia sijoittajien varallisuutta. Lisäksi hän on osallistunut toiminnalle luodun erillislain tekoon Valtiovarainministeriön työryhmässä.
*Kun Kreikalle tehtiin maailman historian suurin velkojen alaskirjaus vuonna 2011, yksityiset sijoittavat kärsivät tappioita 100 miljardin edestä. Sen sijaan julkisen puolen armahdusvara on käytetty korkomaksujen alentamiseen ja maksuaikojen pidentämisiin vuosikymmenillä.