Euroopan unionin tulevat kansallismieliset presidentit
EU:n johtajiksi nimitetään kansallismielisiä uusien jytkyjen pelossa.
EUROVAALIEN HULINAVALMIuS on korkealla, sillä Iso-Britannia on osallistumassa niihin. Kansallismielisten nousun lisäksi Benny Hill Brexit on rantautumassa Manner-Eurooppaan!
Italian sisäministeri Matteo Salvini ja Ranskan radikaalioikeiston johtaja Marine Le Pen pyrkivät yhdistämään kansallismieliset EFDD- ja ENF -parlamenttiryhmät. Myös perussuomalaiset on liittymässä, minkä lisäksi Nigel Faragen uusi Brexit-puolue on toivotettu tervetulleeksi.
Jos ryhmä saisi mukaan Viktor Orbanin Fideszin ja Puolan Laki ja oikeus -puolueen (PiS), se voisi kasvaa parlamentin kolmanneksi suurimmaksi ryhmäksi. Tämän myötä laitaoikeisto saisi enemmän valtaa parlamentin päiväjärjestyksessä, mikä mutkistaisi ja puurouttaisi asiain käsittelyä.
Eurovaalien lisäksi Jean-Claude Junckerin, Donald Tuskin ja Mario Draghin pestit päättyvät sattumalta tänä vuonna. Kansallismielisyys on nostanut päätään Euroopassa ja tämä tulee näkymään, kun Euroopan komissioon, Eurooppa-neuvostoon ja Euroopan keskuspankkiin valitaan uudet johtajat.
Kärkiehdokas-käytännön seurauksena Euroopan komission johtoon on nousemassa EPP-parlamenttiryhmän kandidaatti Manfred Weber, joka on konservatiivi ja Orban-lojalisti.
Ja vaikka Weberiä ei valittaisi, komission johtoon noussee saksalainen. Näin on siksi, että komissio käy EU:n kauppaneuvottelut ja Saksa tarvitsee sinne jonkun puolustamaan autoteollisuuttaan Donald Trumpin raippatulleilta.
EU:n brexit-neuvottelija Michel Barnier on ollut suosikki Eurooppa-neuvoston johtajaksi, mutta brexitin ajautuminen limboon vie todennäköisesti hänen mahdollisuutensa.
Toinen mahdollisuus olisi Hollannin pääministeri Mark Rutte, joka on brexitin jälkeen luonut pohjoisten maiden Hansaliiton. Hansaliitto on kunnostautunut Emmanuel Macronin euroreformien ja kaikenlaisen yhteisvastuun vastustamisessa. Lisäksi Rutte on kannattanut eurokriisin aikana hallitustenvälisyyttä ja vallansiirtoa EU-instituutioilta euromaille.
Kolmas tärkeä valinta on EKP:n johtaja. Sekä Erkki Liikanen että Olli Rehn ovat olleet esillä keskuspankin seuraavaksi johtajaksi. Suomalaisten mahdollisuudet EKP:hen lienevät kuitenkin kiinni siitä, saako Ranska merkittävää pestiä neuvostosta tai komissiosta.
Ranska halunnee itselleen näkyvän pestin ja yksi vaihtoehto voisi olla Banque de Francen johtaja François Villeroy de Galhau. Asiassa voi painaa myös se, että Italian taloudelliset ongelmat syvenevät ja Ranskan pankeilla on saatavia Italialta melkein 300 miljardilla eurolla.
Tämä leikkimielinen veikkaus alleviivaa sitä, että EU:n johtajavalinnoissa voi korostua hyvinkin kansalliset intressit yleisen eurooppalaisuuden sijaan. Populismin ja radikaalioikeiston nousu voi heijastua myös EU:n johtajavalintoihin, kun vallassa olevat poliitikot alkavat vetää kotiin päin uusien jytkyjen pelossa.
Eurovaaleja ajatellen on mielenkiintoista, että vaikka Suomessakin lukuisat puolueet ja erityisesti ehdokkaat julistautuvat eurooppalaisiksi ja kannattavat Euroopan integraation syventämistä, Suomen Hansa-jäsenyys ei ole herättänyt oikeastaan minkäänlaista keskustelua.
Eurooppalaisuuteen näyttää olevan paremmin varaa taloudellisina nousukausina, kun nationalismi kasvaa taloudellisesti epävarmoina aikoina. Ja muistetaan, että viimeiset vuodet on eletty kansainvälistä nousukautta. Suhdanteet ovat vasta kääntymässä. Minkälainen sirkus seuraavasta kriisistä tulee, jos EU:n presidenteiksi nimitetään kansallisia etujaan korostavia poliitikkoja?
Vuosikymmeniä vallinnut eurooppalainen konsensus on muuttumassa kansallismieliseksi dissensukseksi.