Elpymisrahaston vaikutus Italian pääministereihin - palaako teknokraattihallitus, jos Meloni menettää elpymisrahat?
Italia on ainoa maa, joka on ottanut täyden määrän tukia ja lainoja elpymisrahastosta. Elpymisrahaston onnistumisen merkitys EU:n mahdolliselle yhteisvelalle on valtaisa, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt sen vaikutus Italian sisäpolitiikkaan. Keskustelemme kansainvälisen oikeuden yliopistonlehtori Paolo Amorosan kanssa elpymisrahaston vaikutuksesta Conten, Draghin ja Melonin hallituksiin. Mitä Italiassa tapahtuu, jos Melonin hallitus epäonnistuu elpymisvarojen kanssa?
Antti: Aloitetaan alusta eli mikä vaikutus elpymisrahastolla on ollut Italian politiikkaan?
Paolo: Next Generation EU -elpymisrahaston vaikutus Italian politiikkaan on ollut valtava. Voidaan sanoa, että Mario Draghin hallitusta (2021-2022) ei olisi tullut ilman Next Generation EU:ta. Vaikka elpymispakettia on pidetty edellisen pääministeri Giuseppe Conten suurena onnistumisena, monet kommentaattorit ovat pitäneet siitä joulukuussa 2020 saavutettua sopua samalla Conten II hallituksen (2019-2021) kuoliniskuna. Conten II hallituksen muodostivat Viiden tähden liike ja Demokraattinen puolue.
Italian oikeistopuolueet olivat koronapandemian aikaan tyytyväisinä oppositiossa, sillä ne aikoivat voittaa vaalit hyökkäämällä hallituksen koronatoimia (sulku- & rajoitustoimia sekä rokotus- & maskipakkoa) vastaan. Koska sekä oikeisto-oppositio että hallituksen sisäinen vähemmistö (erityisesti entinen pääministeri Matteo Renzi) halusivat päästä käsiksi elpymisvaroihin, Conten oli mentävä. Draghin hallitukseen tulivat Viiden tähden liikkeen ja Demokraattisen puolueen lisäksi oikeistosta Lega ja Forza Italia.
Perinteisesti Italian keskeiset taloudelliset mahdit (joiden näkemyksistä saa hyvän kuvan seuraamalla maan tärkeimmän työnantajajärjestö Confindustrian kannanottoja) liittoutuvat helpommin oikeistopuolueiden kanssa, huolimatta Legan ja Italian veljien populistisesta retoriikasta. Oikeistopuolueiden retoriikka ei yleensä heijastele niiden talouspolitiikkaa, joka on johdonmukaisesti yrittäjämyönteistä ja suosii löyhää verotusta ja valvontaa kaikkein rikkaimmille. Näiden samojen intressien on kuitenkin ollut suhteellisen helppoa tehdä yhteistyötä myös Demokraattisen puolueen kanssa, huolimatta sen satunnaisista siirtymistä vasemmalle (esimerkiksi uuden johtaja Elly Schleinin johdolla).
Viiden tähden liike on parlamentin ainoa suuri puolue, jota voidaan pitää ulkopuolisena. Tässä mielessä Draghin hallitus oli maan tärkeimpien taloudellisten intressien hoitaja. Vaikka Viiden tähden liike oli suurin hallituspuolue Draghin hallituksessa, se sivuutettiin toistuvasti ja suunnan määräsivät Lega, Demokraattinen puolue ja Forza Italia.
Giorgia Meloni päätti jäädä strategisista syistä oppositioon ja tämä päätös kantoi hedelmää viime vuoden lopun vaaleissa, joissa Italian veljet nousi suurimmaksi puolueeksi ja Meloni pääministeriksi. Tällä hetkellä Confindustria näyttäisi olevan hyvissä väleissä Melonin hallituksen kanssa.
Pääministeri Melonilla on kuitenkin ollut vaikeuksia täyttää elpymissuunnitelman ehtoja ja saada kaikkia sille myönnettyjä varoja käytettyä. Italia on käyttänyt vain reilut 20 miljardia sille jo myönnetystä vajaasta 70 miljardista. Lisäksi komissio on viivyttänyt seuraavan reilun 19 miljardin erän maksamista, kunnes Italia selventää suunnitelmiaan. Miksi Italialla on vaikeuksia saada käytettyä noin 200 miljardin elpymisvarat?
Aloitetaan rahojen käytöstä. Historiallisesti Italia on yksi vähiten tehokkaista jäsenmaista EU-varojen käytössä, joten kyseessä on jo hyvin tiedetyn ongelman toistaminen. Tällä kertaa se tosin tapahtuu paljon isommassa mittakaavassa huomioiden resurssien valtavan määrän, elpymissuunnitelman koordinoinnin ja täytäntöönpanon kompleksisuuden sekä tilanteen poikkeuksellisuuden.
Italian tilintarkastusviranomainen (Corte dei Conti) on tuonut esiin, että keskeinen ongelma on ollut julkishallinnon kykenemättömyys toimeenpanna elpymissuunnitelmaa. Tämä koostuu useasta eri osasesta, mutta haluan nostaa kaksi keskeistä tekijää: kuntien roolin ja henkilöstöpolitiikan.
Kunnat ovat vastuussa 42 prosentista elpymisvarojen käytöstä, josta puolestaan vajaa neljäsosa on ohjattu kunnille, joissa on vähemmän kuin 5000 asukasta. Eurokriisistä lähtien keskushallinto on leikannut kuntien varoja siinä määrin, että monet kunnat ja erityisesti pienimmät eivät yksinkertaisesti kykene suoriutumaan kuin perinteisistä tehtävistään. Näiden kuntien kyky selvitä poikkeuksellisen suurista projekteista ja dramaattisesti paisuneista budjeteista on yliarvioitu merkittävästi Italian kansallisessa elpymissuunnitelmissa.
Osaamisen puute on heikentänyt myös valtakunnallisella tasolla kykyä toimeenpanna elpymispakettia. Pitkällä tähtäimellä tämä johtuu osakseen harjoitetusta talouskurista. Aiemmin julkishallinnon virkoihin on pyritty niiden tuoman ennustettavuuden ja kilpailukykyisen palkkauksen vuoksi. Eurokriisi kuitenkin kiihdytti joustavampien ja prekaarimpien työsuhteiden käyttöönottoa myös julkishallinnossa, mikä vähensi niiden houkuttelevuutta. Tämän vuoksi myös Draghin hallituksen massiivinen rekrytointikampanja elpymissuunnitelman toimeenpanemiseksi epäonnistui näyttävästi, sillä koulutetuille nuorille tarjottiin määräaikaisia sopimuksia 1500 euron palkalla.
Sen sijaan on vaikeampi selvittää vastuuta elpymisrahaston ehtojen täyttämisessä, sillä puoluejohtajat syyttelevät jatkuvasti toisiaan. Meloni on korostanut, että viivästykset elpymisrahojen saannissa johtuvat Draghin hallituksen päätöksistä. Vaikka kyseessä on ensisijaisesti poliittinen poseeraus, syytöksessä on mukana myös totuuden siemen.
Suurin osa EU-maista päätti ottaa ainoastaan suorat tuet ja jotkut pienemmät maat ottivat myös jonkun verran lainoja. Italia on ainoa maa, joka on päättänyt Draghin hallituksen päätöksellä ottaa täysimääräisesti kaikki elpymisrahaston lainat ja tuet. Varojen valtava määrä vaikutti myös elpymissuunnitelman laatuun: eri sidosryhmien rynnätessä rahanjakoon elpymissuunnitelmaan kirjattiin hätäisesti kokoonkyhättyjä projekteja ilman asianmukaisia arvioita niiden toteuttamiskelpoisuudesta, hyödyllisyydestä tai tarpeellisuudesta sekä vanhoja ja jo kertaalleen hylättyjä projekteja. Monet näistä päätyivät lopulliseen elpymissuunnitelmaan, jotta Italia voisi pyytää koko Italiaa varten varatun rahamäärän.
Tämä tukee lukuisten tarkkaavaisimpien kommentaattoreiden tulkintaa Draghista todellisuudesta irtaantuneena pääministerinä, joka ei pystynyt ohjaamaan enemmistöhallitustaan mihinkään mielekkääseen suuntaan. Sen sijaan media jatkoi Draghin kritiikitöntä suitsuttamista jonkinlaisena pelastajanerona koko tämän hallituskauden ajan.
Asetelmassa on myös sellainen kiinnostava sivujuonne, että Italia on ainoa maa, joka ei ole vielä ratifioinut Euroopan vakausmekanismin (EVM) uudistusta, jonka myötä EVM voisi antaa hätälainaa myös Euroopan kriisinratkaisurahastolle (SRF). Lisäksi Italia on vaatinut EVM:n uudistamista niin, että se voisi rahoittaa investointipolitiikkaa. Onko kyseessä neuvottelukikka, jolla Italia pyrkii ratkaisemaan elpymisrahoja koskevan umpisolmun?
Ajatus investointipolitiikan sisällyttämisestä vakausmekanismiin on tuskin harkitun suunnitelman tai strategian tulos. Hallitus näyttää toistelevan ajatusta lähinnä siksi, että Confindustria on pitänyt sitä esillä, koska sitä kiinnostaisi näiden varojen kanavointi suurimmille yksityisille firmoille. Lähihistoriassa kaikki Italian hallitukset ovat houkutelleet Confindustriaa poliittiseksi ja taloudelliseksi tukijakseen, joten Melonin hallituksen toiminta ei sinänsä ole yllättävää.
EVM liittyy myös Euroopan keskuspankkiin. EKP on sanonut, että elpymissuunnitelman täyttäminen on ehto sen uudelle tukiohjelmalle (Transmission Protection Instrument). Jos Italia tarvitsisi tukea EKP:n nostaessa ohjauskorkoja, elpymissuunnitelman kaatumisen yhteydessä se joutuisi todennäköisesti hakemaan tukea EVM:stä, jonka tuen ehtona on elpymisrahastoon verrattuna moninkertaisesti tiukempi talouspolitiikka. Kuinka realistista on olettaa, että jos Italia ei saa käytettyä elpymisvaroja, se saisi EVM:n tukiohjelman toteutettua?
Italiassa nimenomaan oikeistopuolueet ovat stigmatisoineet EVM:n ja Italian veljet teki sen vastustamisesta vaaliohjelmansa kulmakiven. Siten Melonin hallitus ei aio, eikä se edes voi harkita EVM:n käyttöä, koska sen poliittinen hinta olisi liian suuri.
Meloni ja Italian veljet ovat johdonmukaisesti toistaneet viestiä, että 1) viivästykset elpymisrahojen saannissa on edellisten hallitusten vika, 2) nykyinen hallitus neuvottelee elpymissuunnitelman täytäntöönpanosta EU:n kanssa ja saavutetun edistyksen perusteella onnistuu käyttämään elpymisrahoista valtaosan, eikä 3) Italia tule missään tapauksessa turvautumaan EVM:ään nykyisessä muodossaan koska se on jo vanhentunut instituutio, jota myös muut jäsenmaat aikovat uudistaa.
Näihin puheenvuoroihin näyttäisi liittyvän paljon selkeämmin poliittisen pääoman etsiminen ja neuvotteluvallan lisääminen kuin poliittis-taloudelliset reaaliteetit. Se kuinka realistisia nämä suunnitelmat ovat, jää nähtäväksi.
Kaiken kukkuraksi komissio on uhannut laittaa Italian liiallisen alijäämän menettelyyn ensi vuonna. Jos Italia oikeasti uhkaa menettää lisäksi elpymisrahat, mitkä ovat Melonin hallituksen mahdollisuudet? Voisiko tämä johtaa jälleen uuteen teknokraattihallitukseen tai uusiin vaaleihin?
En usko, että olemme tällaisessa murtumispisteessä vielä. Italian ajautuessa vakavaan talouskriisiin poliittiset hallitukset on lähihistoriassa korvattu kansainvälisesti arvostettujen asiantuntijoiden yhtenäishallituksilla, jotka voivat taata EU:lle ja markkinoille vakaan talouspolitiikan. Vaikka äärimmäisen epäsuositun Mario Montin hallituksen (2011-2013) jälkeen teknokraattihallituksia ei ole juuri ollut, Draghin hallituksen jälkeen tätä ei voida sulkea pois vaikka se vaikuttaisi epätodennäköiseltä.
Teknokraattipääministerit viehättävät puolueita, koska ne voivat kipata vastuun ulkopuolisille samalla kun ne itse säilyvät vallassa ja ohjaavat Italian politiikkaa. Sen sijaan parlamentissa paheksutaan ennenaikaisia vaaleja, koska monille uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys ja siten ne ovat myös riski merkittävien taloudellisten etuoikeuksien menettämiseksi – Italian kansanedustajat ovat maailman parhaimmin palkattujen joukossa. Jos hallitus voidaan siis jotenkin vaihtoehtoisesti muodostaa, tämä on paljon mieluisampi vaihtoehto kuin ennenaikaiset vaalit.
Kiitos keskustelusta Paolo, jäädään seuraamaan tilanteita!