Don't Look Up on parodia siitä, miten maailmanloppu ei kiinnosta ketään
Adam McKayn elokuvat ovat aina piristäviä tapauksia. Finanssikriisiin laukaisseen johdannaiskeinottelun (Big Short, 2015) ja varapresidentti Dick Cheneyn poliittisen elämäkerran (Vice, 2018) jälkeen McKay on kirjoittanut yhdessä David Sirotan kanssa satiirin Don’t Look Up (2021) joukkotuhon vieraantumisesta.
Sirota on mielenkiintoinen valinta käsikirjoittajaksi. Hän on yritysvaltaa arvostellut journalisti (esimerkiksi bestsellerit Hostile Takeover, 2006 & Uprising, 2008) ja hän osallistui viime presidentinvaaleihin Bernie Sandersin puheenkirjoittajana. Vaalien jälkeen Sirota siirtyi sosialistisen Jacobin-lehden toimituskuntaan.
Don’t Look Upin lähtökohta on sama kuin Lars von Trierin Melancholiassa (2011) – maahan syöksyy komeetta, joka tulee tuhoamaan kaiken ihmiselämän. Maailmanloppua käsitellään kuitenkin yksilöiden ja masennuksen sijaan yhteiskunnallisesti. Elokuva parodisoi sitä, miten viihteellisesti media suhtautuu asiantuntijoihin ja miten välineellisesti poliitikot ja yritysjätit suhtautuvat joukkotuhoon.
Tästä eteenpäin teksti sisältää juonipaljastuksia.
Yhdysvaltain presidentin (Meryl Streep) keskittyessä skandaaleihinsa, korkeimman oikeuden tuomarinimityksiin ja välivaaleihin, komeetan löytäneet tutkijat (Jennifer Lawrence & Leonardo DiCaprio) vuotavat tiedot armageddonista medialle, joka lyö koko touhun läskiksi. Mediassa selviää olemalla imelä, seksikäs ja mahdollisimman typerä.
Kun presidentti viimein uskoo, että komeetta on ylipäätään olemassa ja se on suurempi kuin dinosaurusten sukupuuton aiheuttanut, hän haluaa teknojätin talutusnuorassa alkaa louhia komeetasta arvokkaita mineraaleja akkuihin. Teknogurua edustaa sekavia horiseva klassinen James Bond -pahis (Mark Rylance). Hahmoon on sotkettu aikamme avaruusmiljardöörejä, mutta habitus on apinoitu hieman yllättävästi Miika Nousiaiselta.
Hollywood-elokuvaksi Don’t Look Up on yllättävän vasemmistolainen ja se onkin saanut liberaaleilta kriitikoilta nuivan vastaanoton. Nathan J. Robinson kirjoitti elokuvasta hauskan esseen, miten kriitikoilta on jäänyt huomaamatta elokuvan yhteiskunnalliset viestit ja kuinka elokuvasta esitetyt esteettiset kritiikit ovat niin typeriä, että ne olisivat voineet esiintyä sellaisenaan itse elokuvassakin.
Hieno situationistinen onnistuminen parodialta. Sirotan twitter-keskustelu yritysjohtajien kanssa elokuvasta on myös hauskaa seurattavaa.
Elokuvassa on myös paljon populismiin, politiikkaan, asiantuntijatietoon ja mediastrategioihin liittyviä kiinnostavia ajatuksia. Elokuvan huippuhetkiä on kohtaus, jossa presidentin poika ja kansliapäällikkö (Jonah Hill) messuaa vaalitilaisuudessa, miten Amerikka on jakautunut kolmeen osaan – työväenluokkaan, cooleihin rikkaisiin ja niihin, joita vastaan työväen ja rikkaiden on yhdessä taisteltava.
Valitettavasti elokuvassa ei ehditä kehitellä populismin ja politiikan teemoja syvemmälle, eikä siinä pyritä antamaan selitystä sille, miksi media, poliitikot ja teknojätit toimivat niin kyynisesti kuin toimivat. Tähän olisi riittänyt yksi kohtaus, jossa olisi tuotu esiin, miten kapitalismissa ei ole varaa kiinnostua inhimillisestä hädästä tai ympäristötuhosta, koska mykät pakot palkitsevat juuri oikealla tavalla kyynisen ja vastuuttoman toiminnan.
Elokuva on hienoa aikalaiskritiikkiä ja siinä vaaditaan Hollywood-elokuvaksi yllättävän kovia valtiollisia toimia joukkotuhon estämiseksi. Sen yhteiskunnallinen viesti surkastuu kuitenkin hyvän vertaisarvioidun tieteen ja pahojen bisnes-intressien väliseksi vastakkainasetteluksi. Niin lupaavaa, mutta kuitenkin tylsää! Tämä korostuu erityisesti elokuvan viimeisessä ehtoollisessa, joka on jonkinlainen Melancholian antiteesi.
Ilmastonmuutoksen kiihtyessä uusliberalismia on luvallista ja jopa trendikästä kritisoida, mutta k-sanaa ei edelleenkään lausuta Hollywoodissa. Tästä huolimatta suosittelen Don’t Look Upin katsomista pelkästään jo sen avaamien jatkokeskusteluiden vuoksi.
Don’t Look Up on katsottavissa Netflixissä.