Dialogi velasta ja inflaatiosta
Olimme juuri lähettäneet ekonomistin ja poliittisen talouden tutkijan Jussi Ahokkaan kanssa mielipidekirjoituksen euroalueen budjettisäännöistä suureen suomalaiseen päivälehteen ja kirjoitusprosessin jälkimainingeissa keskustelumme polveili laajemmin rahatalouden ilmiöihin. Julkaisen litteraation keskustelustamme:
Antti: Nykyään törmää lähes päivittäin kommentteihin, joissa ollaan huolissaan keskuspankkien valtaisista tukitoimista, jotka polkevat korkoja ja poistavat markkinakuria. Finanssikriisin jälkeen keskuspankit ovat tehneet 1000 koronlaskua ja kylväneet rahaa markkinoille yli 23 000 miljardin dollarin edestä. Miten Jussi rauhoittelisit näitä huolestuneita ihmisiä? Onko maailmantalouden periaatteet todella muuttuneet niin sanotun keskuspankkikapitalismin myötä?
Jussi: Varsinaisesti se ei ole ”keskuspankin kylvämä raha”, joka on tämän kaiken taustalla, vaan yksityinen ja julkinen velka, jota on kasattu suhteessa BKT:hen erittäin huimaa vauhtia jostain 1970-luvun puolivälistä lähtien. Eli tämä velkaperusteinen globaali kasvumalli on se ydinasia, jonka varaan koko maailmantalous rakentuu. Vuosina 2008 ja 2009 tämän järjestelmän ongelmat tulivat kouriintuntuvasti esiin, kun finanssikriisi alkoi. Finanssikriisin jälkeen keskuspankit ovat joutuneet tulemaan hätiin kannatellakseen maailman rahajärjestelmää ja talousjärjestystä. Käytännössä keskuspankit vain tekevät olemassa olevasta velasta ”likvidimpää”, mikä öljyää velkavetoisen talouden rattaita.
Antti: Eli mitä ne keskuspankit tekevät siis käytännössä?
Jussi: Hallitsevat aiempaa vahvemmin sekä lyhyttä korkoa eli “rahan hintaa” että pitkiä korkoja eli “valtioiden velan hintaa”. Tästä hyöty valuu läpi talouden kotitalouksille, yrityksille ja valtioille, joiden velanhoitokustannukset laskevat. Siten ne eivät joudu isosta velkakuormasta huolimatta maksuvaikeuksiin ja talouden pyörät pyörivät ja velkaa uskalletaan taas ottaa lisää. Varmaan keskuspankit voivat aina silloin tällöin vähän peruutella ja vähentää tarjoamaansa likviditeettivirtaa (varsinkin jos valtiot elvyttävät enemmän), mutta tuskin näillä rakenteilla enää ikinä päästään kokonaan tällaisesta keskuspankkikapitalismista irti. Siinä mielessä voidaan siis ajatella, että talouspolitiikan perusteet ovat muuttuneet.
Antti: Aivan aivan, tämä selittää. Mutta entäs kun suomalaista talouspoliittista keskustelua ohjaa sellainen perinteinen, ellei jopa konservatiivinen ajattelu, jonka mukaan velat on maksettava pois. Keskuspankkien valtaisien tukitoimien myötä sokea Reettakin alkaa nähdä, ettei valtioiden ole tarkoituskaan maksaa koskaan näitä valtavia velkoja pois.
Jussi: Sokea Reetta on täysin oikeassa. Tai kyllähän valtiot tietenkin maksavat erääntyvät velkansa, eli ei tässä mistään maksukyvyttömyydestä puhuta. Vaan siitä, että valtioista lähtöisin oleva rahoitusvarallisuus on, pysyy, kasvaa ja sitä hallitaan. Siltä osin, kun keskuspankit ostavat valtioiden velkakirjoja, kyseessä on suora keskuspankin valtiolle myöntämä velkahelpotus, sillä vaikka valtio maksaa velkaa mahdollisine korkoineen takaisin keskuspankille, keskuspankki tulouttaa kaikki saamansa voitot takaisin valtiovarainministeriölle. Syntyy eräänlainen valtiosektorin suljettu kehä.
Antti: Joo. Suomessakin puhutaan paljon siihen malliin, että kyllä tässä me joutaan maksamaan muiden velkoja ennen pitkää. Tulee kuitenkin huomata, että euroalueella kansalliset keskuspankit ostavat omien valtioidensa velkoja, Suomen pankki Suomen velkaa, Banca d’Italia Italian velkaa jne. Toisin sanoen euroalueella velkoja ei ole siirretty muiden maiden maksettavaksi, vaan kansalliset keskuspankit ovat helpottaneet omien valtioidensa taakkaa tekemällä niiden ”rahoitusolosuhteista” suotuisammat kansallisessa kehyksessä.
Jussi: Täsmälleen. Onhan tämä euroalue aika vempula. Sanotaan vaikka niin, että se on aivan liian epäsymmetrinen toimiakseen yhdenlaisen talouspolitiikan armoilla (etelä vs. pohjoinen). Tämä on tietysti erittäin vakava sisäänrakennettu ongelma, jota on vaikea korjata nopeasti ilman nykyisen valuuttaliiton hajottamista. Epäsymmetrisyyteen on nähdäkseni kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että taloudet ovat kehitykseltään aivan eri tasoilla eli niiden kilpailuedellytykset maailmanmarkkinoilla vaihtelevat suuresti. Tämä on se pysyvä ja akuutti ongelma. Osittain tästä ja osittain menneistä politiikkavirheistä – esimerkiksi Italiassa jossain 1980-luvulla tapahtuneista – päälle tulee sitten valtavat velkakuormat joillekin talouden sektoreille. Tarvittaisiin merkittävää reaalisen kilpailukykykuilun tasoittumista tai sitten suuria velkajärjestelyjä, jotta näistä päästäisiin eroon. Näissä olosuhteissa keskuspankkituki on siten varmasti paras ja helpoin vaihtoehto rimpuiltaessa eteenpäin. Toki epäsymmetrisyyttä voi ja pitää yrittää koko ajan vähentää, mutta se voi olla helposti vuosisatainen “pitkä marssi”. Ja kaiketi siitä velkajärjestelystäkin voi puhua, ja Suomessa on innostuttukin puhumaan viime aikoina. Ainahan voi kysyä, että miksi 2000-luvulla syntyneen italialaisen pitäisi kärsiä 1980-luvun politiikkavirheistä?
Antti: Jotain tällaista pelkäsinkin. Mutta entäs sitten kun valtiot vaan velkaantuvat “holtittomasti” ja keskuspankit painavat kiltisti korkoja alas, suomalaiseen maalaisjärkeen herää välittömästi epämiellyttävä ajatus, että rahan määrän jatkuvasta lisäämisestä seuraa väistämättä inflaatio. Ja inflaation ryöpsähtäessä hintavakautta ylläpitävän keskuspankin tulee kiristää rahapolitiikkaa, vetää tukensa pois ja alkaa nostaa korkoja inflaation hillitsemiseksi. Tästähän seuraa välittömästi korkojen valtaisa pompsahdus, uusi infernaalinen eurokriisi ja tällä kertaa myös suurempien maiden, kuten Italian ja Ranskan välitön konkurssi. Mitäs sanot?
Jussi: Nyt olemme tosiaan nähneet inflaatiota, mutta sillä ei ole varsinaisesti tekemistä rahan määrän kasvun kanssa. Toisin sanoen suomalaisen talouskonservatiivisen maalaisjärjen mukainen rahan kvantiteettiteoriasta johdettu yksiselitteinen vaikutusketju, jossa suurempi rahan määrä lisää automaattisesti inflaatiota ei oikeastaan selitä nykyistä inflaatiota. Tällä hetkellä meillä on tarjonnan pullonkauloja, jotka johtuvat sekä koronakriisistä että ekologisesta siirtymästä. Kysyntä ohjautuu uudella tavalla, mutta tarjonta (tuotanto) on vielä vanhassa mallissa tai sitä rajoittavat eri seikat niin, ettei hyödykkeitä saada markkinoille riittävän nopeasti, että se tyydyttäisi kysynnän, joka on kasvanut koronasulkujen jälkeisestä talouden avaamisesta. Tällöin hinnat tuppaavat nousemaan. Pullonkauloista johtuva inflaatio voi jatkua vuosikausia, mikä tietysti heikompaa alkaa hirvittää. Mutta kokonaiskysyntäinflaatio ja hinta-palkka-syklistä johtuva inflaatio, jotka olivat 1970-luvulla kovan inflaation tekijöitä, ovat nykyisessä kehityksessä varsin pienessä roolissa. Ensimmäistä ei tule, koska keskimäärin jengi haluaa säästää paljon enemmän kuin investoida reaalitalouteen, ja toista ei tule, koska työntekijöiden neuvotteluvoima ja yritysten hinnoitteluvoima on globalisaation myötä murskattu. Koska euroalueelta puuttuu voimakkaasti elvyttävä finanssipolitiikka, voimakkaasti elvyttävä rahapolitiikka, selkeät palkannousupaineet ja inflaatio-odotusten nousu, voidaankin kysyä, ovatko ne meillä euroalueella oikeastaan minkäänlaisessa roolissa. Näin onkin ehkä todennäköisintä, että inflaatiopaine tulevina vuosina väistyy, kun tuotantoketjut eheytyvät. Ilman paradigmaattisia talouspolitiikan suunnanmuutoksia ekologinen siirtymä on nähdäkseni ainoa tekijä, joka voi jatkossakin pitää inflaatiota ylhäällä. Siis jos siirtymän ohjauksessa ja eri toimien ajoituksessa epäonnistutaan. Mutta rahan määrän kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, eikä siitä syystä mitään jätti-inflaatiota ole tulossa. Ei ole myöskään mitään järkeä siinä, että keskuspankit alkaisivat kiristää rahapolitiikkaa pullonkauloista johtuvan inflaation seurauksena. Juuri tämä politiikkavirhe aiheuttaisi talouskonservatiivin pelkäämän uuden eurokriisin ja sitä seuraavat yhteiset euron pelastustalkoot.
Antti: Hetkinen, pitäisikö tätä kaikkea tulkinta niin, että tilanne on todella, todella vakava, mutta aivan eri syistä kuin suomalainen talouskonservatismi olettaa? Että meillä on päällä yli 10 vuotta kestänyt ja pysyvältä näyttävä matalasuhdanne, krooniset ali-investoinnit ja kiihtyvä ympäristönkuumeneminen?
Jussi: Kyllä, juuri näin ja nimenomaan talouskonservatismin velkaa koskevat käsitykset saattavat jatkossa estää meitä puuttumasta näihin tämän päivän ongelmiin. Velkapelko on pohjimmiltaan katsomista eiliseen. Jumala meitä auttakoon!