Christine Lagarde osoittaa keskuspankin poliittisuuden, eikä se välttämättä ole huono asia
Lagarde voi hyvin ottaa poliittisemman roolin rahaliiton korjaamisesta.
Euroopan keskuspankki sai eilen ensimmäisen naisjohtajansa.
Ja kun huomioidaan, että tehtävään valittu IMF:n johtaja Christine Lagarde on kuulunut ikänsä Ranskan konservatiiveihin, Euroopan kansanpuolue (EPP) sai johtajaruletissa komission ja EKP:n puheenjohtajuudet. Ei huono!
Lagarde valittiin osaamisen lisäksi kansallisin, institutionaalisin ja puoluepoliittisin perustein. Valinta on siten erittäin poliittinen, mikä kyseenalaistaa EKP:n riippumattomana instituutiona.
Ennen kriisiä ajateltiin, että rahapolitiikka on tieteellistä, epäpoliittista ja tylsää toimintaa, jonka hallitsemiseen tarvitaan taloustieteellisten mallien ja rahapolitiikan ylivertaista tuntemusta. Lagarde ei ole ekonomisti, eikä hänellä ole aiempaa kokemusta keskuspankeista. Lagarden myötä EKP:n johtajina on Ranskan ja Espanjan entiset valtiovarainministerit.
— lemasabachthani (@lemasabachthani) July 1, 2019
Suomalaisten ei kannata harmitella Olli Rehnin ja Erkki Liikasen puolesta.
Viimeisten päivien neuvottelurumba osoittaa, että poliitikkojen kyvyttömyys tehdä päätöksiä lisää keskuspankin paineita elvyttää ja pelastaa poliitikot. Tästä johtuen EKP:n johtajuus on varmaan myös yksi Euroopan kuumottavimmista duuneista. Lisäksi EKP:n johtokunnasta avautuu vielä joulukuussa Benoit Coeuren paikka, jota Suomen kannattaa ehdottomasti tavoitella.
Lagarde tarkoittaa jatkuvuutta suhteessa väistyvään Mario Draghiin.
Draghi käytännössä lopetti eurokriisin 2012, kun hän ketään varoittamatta sanoi EKP:n olevan valmis tekemään kaikkensa rahaliiton pelastamiseksi. Lagarde kannattaa Draghin aloittamia epätavanomaisia elvytystoimia, jotka on nyt käytännössä institutionalisoitu EKP:n viralliseen työkalupakkiin. Mielenkiintoista on, kuinka aggressiivisella elvytyspatterilla Lagarden EKP jouduttaa euroaluetta (ja Antti Rinteen 75 prosentin työllisyystavoitteen toteutumista).
Toinen kiinnostava kysymys on, alkaako Lagarde uusimaan EKP:n rahapoliittista strategiaa. Euroalue on ajautumassa Japanin kaltaiseen kierteeseen, jossa kasvu ja inflaatio jämähtävät vuosikymmeniksi. Pysyvästi matala inflaatio edellyttää keskuspankilta uusia toimia ja uudenlaista rahapoliittista strategiaa.
Rahaliiton integraatio on kolmas asia, jossa Lagarde voi tarkoittaa muutosta.
Lagarde on IMF:n johtajana osallistunut eurokriisiin ja IMF on arvostellut esimerkiksi euromaiden ja EKP:n käsityksiä velanhoidosta. Lisäksi Lagarde kannattaa euroalueen omaa budjettia, joka voisi vastata yhdessä EKP:n kanssa suhdanteiden vaihteluun.
Euron erityispiirre on, että se on valuutta ilman valtiota, eikä EKP:n vastinparina ole valtiovarainministeriötä. Päinvastoin talouspolitiikan koordinaatiosta on pyritty vastaamaan sääntökehikolla, joka on osoittautunut sekä poliittisesti että taloudellisesti ongelmalliseksi. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Lagarde ajattelee esimerkiksi rahaliiton sääntökehikosta, jonka uusimista on vaatinut esimerkiksi IMF:n entinen pääekonomisti Olivier Blanchard?
EKP auttaa jäsenmaita hartiavoimin jo nyt, joten Lagarde on rehellinen valinta. Kun Lagarden valinta on joka tapauksessa poliittinen, hän voi hyvin ottaa poliittisemman roolin rahaliiton korjaamisesta.
Ajat muuttuvat nopeasti, kun historia kulkee pikakelauksella!