Arvio: Pentti Saarikosken kommunismi ja orastava identiteettipolitiikka
Irtautuminen yhteiskuntaluokista ja yhtenäiskulttuurista.
Kirja-arvio: Pentti Saarikoski – Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat. Otava 2019, 560 sivua. Toimittanut Tommi Liimatta.
Pentti Saarikosken viimeiset Suomen päiväkirjat on julkaistu, käsittäen ajan 22.6.1972-4.2.1975.
Tommi Liimatta on sijoittanut Saarikosken aiemmista päiväkirjoista poiketen elämänvaiheen (Nuoruuden, Juomarin, Toipilaan & Suomentajan päiväkirjat) sijaan paikkaan. Päätös on perusteltu, sillä suuri osa Saarikosken kirjallisesta työstä käsittää kulloisenkin olinpaikan psykofyysillistä kuvailua, josta käsin hän kirjoittaa.
Päiväkirjojen aikana PS muuttaa Tuula-Liina Variksen kanssa Kulosaaresta Pohjois-Haagaan ja Keravan Ahjoon. Teos on ennen kaikkea heidän avioliiton hajoamisen kuvaus. Kirjan loppua kohden on yhä enemmän viikkojen mittaisia katkoja ryyppyreissujen jäljiltä.
PS kirjoittaa 20.10.1974, viikkojen hiljaisuuden ja lyhyen Pariisin matkan jälkeen:
”Minä en pysty yksin hoitamaan tätä taloa, enkä itseäni: ja pelkään että uutta naista etsiessäni joutuisin niin pahasta rappiolle etten selviäisi siitä enää. Kirjailijana olen menestynyt hyvin: Pariisissa minua kehuttiin (Olivier Descarguesin käännöksiä), Leino-kirja on saanut loistavat arvostelut, minulle myönnettiin Aleksis Kiven palkinto. Mutta tällainen kiitos ei lohduta minua. Tunnen itseni yksinäiseksi, onnettomaksi, toimintakyvyttömäksi. Töitä olisi vaikka kuinka mutta työhaluja ei. Kaiken lisäksi ilmat ovat olleet kurjat, sataa jatkuvasti. Pystyn kyllä lopettamaan alkoholinkäytön, mutta en jaksa uskoa mihinkään elämänmuutokseen enää.”
Variksen muistelmat Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994) ja erityisesti luku Kaksitoista marraskuuta ovat eräänlainen rinnakkausteos tuosta ajasta. Päiväkirjoista käy esiin PS:n ammatillinen epävarmuus ja henkinen yksinäisyys, mutta muistelmista tulee esiin myös narsismi, henkinen rajattomuus ja tappava alkoholismi.
Erityisen synkkiä ovat kuvaukset päiväkirjojen tyhjistä kohdista.
Arjen ja avioliiton hajoamisen lisäksi päiväkirjat ovat myös runoteoksiin ja käännöksiin liittyviä työpäiväkirjoja. Liimatta on koonnut laajan ja hauskan selitysosion, joka paitsi kontekstoi Saarikosken kirjoituksia, mutta myös kommentoi Saarikosken tekemiä valintoja. PS reflektoi esimerkiksi keväällä 1973 Alue-runoteoksen syntyä ”Olen lopullisesti hyljännyt runoista suunnilleen puolet, ja niistäkin jotka vielä ovat jäljellä, osa on käyttökelvottomia”, johon Liimatta on kirjoittanut seuraavanlaisen selityksen:
”Alueen luonnoksia on tallessa noin 120 Linen Bank -liuskaa. Karsittuun aineistoon tutustuminen jättää vaikutelman, että Alue olisi hyötynyt runsastamisesta. Pohtijan, kuuntelijan ja isän rooli kokoelman ’minässä’ olisi runoja lisäämällä vankistunut ja lähiseutu, reviiri tarkentunut. Rakkaus – rooli aviopuolisona – olisi sen sijaan saattanut jäädä yhtä kapeaksi kuin painetussa laitoksessa; se elämänalue lienee ollut sillä erää liian arka sanallistettavaksi. Eino Leinossa, vuotta myöhemmin, avioliiton hajoaminen jo jätti jälkiään kautta kirjan. Alueen ongelma on paitsi ohuus myös tiivistäminen: runoista on matkan varrella kadonnut varhaisversioiden hengitys, PS on leikannut ne rönsyt jotka olisivat solmineet lukijaan nopean kontaktin. Säettä ’En vastustanut lasta’ hän on tyrkännyt eri yhteyksiin, kunnes se on kelvannut ’Metsässä viihdyn’ -säkeen perään, kokoelman loppusanoiksi. Toki Alueen lyhyessä muodossa rinnakkaisversioiden mukaanotto olisi kielinyt päättämättömyydestä, toisin kuin toistoa ja muuntelua sietävässä (ja sen kannattelemassa) runoelmamuodossa; vrt. Hämärän tanssit (1983), PS: viimeinen rakennus.”
Koska varsinainen teos on kuitenkin PS:n päiväkirjat, Liimatta pääsee ainoastaan raottamaan ”työvihkoja”, joita PS piti päiväkirjojen lisäksi. Nyt kun kaikki Saarikosken Suomen päiväkirjat on julkaistu, Otava voisikin julkaista Saarikosken työvihkot eräänlaisena Saarikoski-Gesamtausgabena Marxin & Engelsin hengessä.
Erityisen kiinnostavaa antia päiväkirjoissa on Eino Leino -runoelman kirjoittaminen WSOY:n Legenda jo eläessään sarjaan. PS tuskailee kirjoittamisen kanssa, kunnes alkaa käsitellä Leinon tuotantoa ja poliittisia näkemyksiä esimerkiksi sisällissodan ja Leninin kautta runomuotoisesti:
Annoin Leninin pauhata, sinut esitin huonoimmassa vireessäsi, se oli tietysti vähän epäoikeudenmukaista, mutta minä kirjoitan tätä itseni enkä sinun takiasi. Nuoruus on mennyt ja sitä, sitäkin meidän on vaikea kestää. Emme jaksa olla sukkelia enää ja siksi sanomme että ihmiset ikävystyttävät meitä. Puiden varjot pitenevät niityn poikki jokeen asti ja joen yli ja sitten on yö.
Runossa kansalaissodasta PS laittaa Leinon Sancho Panzana ratsastamaan Mannerheimin rinnalle. Vaikka päiväkirjat on kirjoitettu 1970-luvulla, esimerkiksi Leinon poliittisuuteen liittyvä pohdinta on jatkuvasti mielenkiintoista:
”Viikonloppulaisten lähdettyä luin Leinon ’Punaisten sankarin’: epäilemättä kansalaissodalla oli syvä masentava vaikutus Leinoon, mutta ehkä hän myös oli jo niin väsynyt ettei pystynyt ymmärtämään sitä. Tunsiko hän marxismin teoriaa? Liberaalin porvarin näkemys: punaiset olivat harhaanjohdettuja. Milloin sanotaan vastaavasti, että koko kansa oli harhaanjohdettua 39-44?”
Vaikka PS kirjoittaa paljon marxismista, se jää käsitteenä epäselväksi. Hän on esimerkiksi sanonut Herakleitoksen tehneen hänestä kommunistin, ei Marx. PS:n julkinen alkoholismi oli porvarillisen elämäntavan kritiikkiä, minkä lisäksi PS veti kulttuurista ilmapiiriä vasemmalle. Toisaalta hän tympääntyi nopeasti taistolaisuuteen ja piti puheenvuoroja esimerkiksi yksityisen kustantamisen puolesta.
PS:n kommunismi vaikuttaakin olevan jatkuvaa identiteettikriisiä ylipäätään yhteiskuntaluokkien ja yhtenäiskulttuurin kanssa. Marxismi vaikuttaa olevan enemmän jonkinlainen yleinen filosofia ja yleisen provokaation mahdollistaja kuin vallankumous- tai yhteiskuntaoppi.
Kuten runouttakin, PS:n poliittisuuttakin värittää jonkinlainen yksinäisyys.
Kenties PS:n kommunistinen kipuilu ilmensi 1970-luvulla orastavaa identiteettipolitiikkaa, joka on vasta nyt pääsemässä kunnolla kukkaansa. Olisi kieltämättä viehättävää tietää, millainen filosofi, runoilija ja mediapersoona Saarikoski olisi nykyään.
Vaikka PS sanoutuu poliittisesti ja taiteeellisesti irti Leinosta, hän myös samaistuu tähän. Jumalten keinun ja ahven-runoelman tulkinta on melkein jopa sympaattisen ymmärtäväisiä kokemuksenvaihtoa alkoholistin arjesta. Molemmat taiteilijat ajautuivat Keravalle, eikä PS lopulta onnistunut välttämään Leinon kohtaloa. Liekkö halusikaan?
Päiväkirjat päättyvät kuin seinään, kun PS muuttaa Ruotsiin. Mia Berner on aloittanut teoksensa Merkintöjä suruvuodelta (1986) Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjojen viimeisten päivien tapahtumien kuvauksella.
Ruotsin ajan päiväkirjoja on ymmärtääkseni tuhansia sivuja, mutta päätöstä niiden toimittamisesta ei ole vielä tehty. Saarikoski on saanut Liimatassa mainion toimittajan, joka toivottavasti jatkaa aloittamaansa työtä.