Alistetun kansan viimeinen kapina - kulttuurisodissa palvomme itseämme

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Lueskelin kesällä Mitchell Deanin ja Daniel Zamoran tuoreen teoksen The Last Man Takes LSD – Foucault and the End of Revolution, joka summailee Michel Foucaultin (1926-1984) elämänvaiheita, mutta myös ymmärrettävästi Foucaultin poliittista ajattelua.

Foucaultin valta-analyysien lähtökohta oli Neuvostoliiton ja Ranskan kommunistisen puolueen älyllinen vastustus. Erityisen tärkeää oli valtion vastustaminen ja yhteiskunnallisten liikkeiden korostaminen. Vallankumouksen tuli muuttaa paitsi yhteiskuntaa, mutta myös siihen osallistuvia.

Dean ja Zamora kuvaavat, kuinka Foucault vuoden 1975 LSD-trippiensä jälkeen sukelsi amerikkalaiseen individualismiin. Foucault piti vuosina 1978-1979 luentosarjan uusliberalismista, jossa hän hän korosti vapaan markkinatalouden, mahdollisimman pienen valtion ja yksilön autonomian vapauttavia vaikutuksia.

Luonnollisena jatkeena tälle Foucault piti tietysti myös ajatollah Khomeinin johtamaa Iranin kansannousua esimerkillisenä vallankumouksena. Janet Afary ja Kevin B. Anderson ovat käsitelleet tarkemmin, miten Foucault näki Iranin kansannousussa uutta poliittista hengellisyyttä, jossa elämä asetettiin alttiiksi autenttisen olemassaolon etsimisille. Foucault esimerkiksi uskoi, miten homoseksuaalit olisivat Iranissa vapaampia vallankumouksen jälkeen.

Samalla logiikalla Foucault olisi varmaankin innoissaan Euroopan kansallismielisistä populisteista nykyajan todellisina vapaustaistelijoina. Vaikka ajatus tuntuu ensipuraisulla nurinkuriselta, siinä on kuitenkin tietty selitysvoimansa nykypäivän kulttuurisodille, jos korostaa Foucaultin tavoin yksilön kokemuksellisen vallankumouksen merkitystä.