Velkakriisi, talouskuri ja Hitlerin nousu
Kirja-arvio: Tobias Straumann: 1931 - Debt, Crisis and the Rise of Hitler, Oxford University Press, 2019.
Sain viimein katsottua loppuun Babylon Berlinin III tuotantokauden, jonka yksi juoni rakentuu vuoden 1929 pörssiromahduksen ympärille. Sarja perustuu löyhästi Volker Kutcherin Eugene Rath -trillerisarjaan, joka käsittelee Weimarin tasavallan luisumista natsivallan alle.
Babylonin innoittamana luin Tobias Straumannin pienen kirjasen 1931 – Debt, Crisis, and the Rise of Hitler (Oxford University Press, 2019). Teos keskittyy kansleri Heinrich Brüningin (1930-1932) epätoivoisiin pyrkimyksiin hallita Weimarin tasavallan syvenevää talousahdinkoa ankaralla talouskurilla ja toisaalta pyrkimyksillä neuvotella sotakorvauksiin helpotuksia.
Sen jälkeen kun oikeistopuolueet kaatoivat Hermann Müllerin suuren koalition (1928-1930), Weimarin tasavalta siirtyi Paul von Hindenburgin kipparoimaan presidentilliseen poikkeustilaan ja talouskuriin. Perustuslain artikla 48 antoi presidentille oikeuden säätää hätälakeja ilman Reichstagin hyväksyntää. Parlamentti pystyi puolestaan kumoamaan hätälain, jonka jälkeen presidentillä oli oikeus hajottaa parlamentti ja kutsua uudet vaalit.
Kun sosiaalidemokraatit, kommunistit, natsit ja saksalaiskansallinen kansanpuolue (DNVP) kaatoivat Brüningenin talouskuripaketin, Hindenburg hajotti parlamentin. Kun natsipuolue oli saanut toukokuun 1928 vaaleissa 2,6 prosentin kannatuksen ja 12 edustajaa Reichstagiin, syyskuun 1930 vaaleissa kannatus oli kasvanut jo 18,3 prosenttiin ja 107 kansanedustajaan.
Vaikka sosiaalidemokraatit olivat edelleen Reichstagin suurin puolue, demarit hyväksyivät oppositiosta käsin palkkojen ja sosiaaliturvan leikkaukset Hindenburgin presidentillisillä määräyksillä, koska pelkäsivät natsipuolueen nousevan entisestään uusien vaalien myötä. Hätälakeja säädettiin vuonna 1930 yhteensä 5 ja vuonna 1931 yli 40. Vastaavasti parlamentti kokoontui 94 kertaa vuonna 1930 ja seuraavana vuonna enää puolet tästä.
Teoksessa kuvaillaan seikkaperäisesti, miten talouskuri ainoastaan syvensivät Saksan taloudellista ahdinkoa samalla kasvattaen Adolf Hitlerin ja natsipuolueen suosiota. Lisäksi Hitler hyödynsi erityisesti Ranskan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain yliolkaisen suhtautumisen sotakorvauksiin moninverroin vasemmistoa tehokkaammin.
Valitettavasti teos keskittyy Brüningin hallituksiin, eikä kuvaa Hitlerin nousua kansleriksi. Sen jälkeen kun Hindenburg menetti luottamuksen Brüningiin ja valitsi uudeksi kansleriksi Franz von Papenin, hän sopi myös Hitlerin kanssa uusien vaalien järjestämisestä. Heinäkuun 1932 vaaleissa kävi juuri kuten demarit olivat pelänneet: natsipuolue nousi suurimmaksi 37,3 prosentin kannatuksella ja sai peräti 230 kansanedustajaa. Koska natseilla ja kommunisteilla oli enemmistö parlamentissa, marraskuussa järjestettiin vielä Saksan viimeiset vaalit ennen natsien valtaannousua.
Ulrich Herbertin kirjassa A History of Twentieth-Century Germany (Oxford University Press, 2019) on kuvattu Hitlerin nousu kansleriksi. Papenin vähemmistöhallitusta ei voitu enää vaalien jälkeen jatkaa ilman natsien ottamista mukaan ja armeija pelkäsi sisällissotaan ajautumista sekä natsien että työväenliikkeen kanssa. Hinbenburgin lähipiiri, armeijan johto ja teollisuuspiirit halusivat kuitenkin jatkaa eliittien diktatuuria ja talouskuria parlamentista tai työväenliikkeestä välittämättä. Oikeistokonservatiivit ajattelivat, että riskeistä huolimatta Hitler voitaisiin eristää kanslerina asettamalla Papen varakansleriksi, DNVP:n johtaja Alfred Hugenberg talousministeriksi ja antamalla natseille vain muutama ministerinsalkku.
30. tammikuuta 1933 muodostettiin Hitlerin vähemmistöhallitus jatkona Brüningin ja Papenin hallituksille. Nopeasti tämän jälkeen mitätöitiin useat kansalaisoikeudet, Hitlerille annettiin oikeus säätää lakeja ilman parlamentin tai presidentti Hindenburgin hyväksyntää ja loppu onkin historiaa.