Perussuomalaiset ovat valmiita eroamaan EU:sta, mutta bluffaavatko kokoomus ja SDP unionin yhteisvastuusta?

Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra laittoi vauhtia vaalinaluskeskusteluihin myöntäessään, että Suomen EU-ero on ”edelleenkin pitkän tähtäimen tavoitteemme”. Ulostulo tietenkin tyrmättiin laajasti, mutta Purran kunniaksi voidaan todeta, että se nostaa laajemmin esiin Suomen EU-poliittisen keskustelun kipupisteitä.

Suomen EU-politiikan pitkä linja on perustunut ”kukin vastatkoot itsestään” -periaatteeseen, sääntöpohjaisuuteen ja yhteisvastuun vastustamiseen. Poliittisen yhteisön sijaan Suomi on korostanut sisämarkkinoita ja taloudellista yhteistyötä. Nykyisen hallituskauden aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että tämän EU-linjan perälaudat ovat pahasti lahonneet – Suomesta riippumattomista syistä.

Brexitin myötä unionista lähti yhteisvastuun keskeinen vastustaja, millä oli merkittävä vaikutus EU:n voimasuhteisiin. Koronapandemian alettua sekä EU:n julkista velkaantumista rajoittavat budjettisäännöt että sisämarkkinoita vaalivat valtiontukisäännökset laitettiin piippuhyllylle, jotta EU-maat pystyivät vastaamaan kansallisesti koronarajoitusten aiheuttamaan taloudelliseen tälliin. Koronapandemiassa meni murskaksi myös Merkelin eurokriisin aikainen lupaus, ettei yhteisvastuuta tule hänen elinaikanaan. Viimeisimpänä EU on joutunut luopumaan vapaan markkinatalouden ja globalisaation kirkkaimmista periaatteista pysyäkseen mukana alati kiihtyvässä suurvaltakamppailussa. Esimerkiksi Bidenin vihreän siirtymän energiatukien pelätään imevän investointeja Euroopasta Yhdysvaltoihin. Nykyisen monikriisin oloissa sekä budjetti- että valtionapusääntöjä ollaan uudistamassa, minkä lisäksi komission puheenjohtaja von der Leyen on kertonut jättävänsä kesällä – eduskuntavaalien jälkeen – esityksen uudesta suvereniteettirahastosta, jolla tasattaisiin EU-maiden kykyä antaa energiatukia yrityksilleen.

Kuten Luuk van Middelaar on todennut, EU on selvinnyt kriiseistään hylkäämällä teknokratian ja sääntöpohjaisuuden ja kehittymällä kohti ylä poliittisempaa unionia. Valitettavasti COVID-19 oli vasta alkulämmittelyä ja EU:n todelliset haasteet ovat geopolitiikassa ja ilmastonmuutoksessa, minkä Ukrainan sota on kouriintuntuvasti osoittanut. Kehitys kohti poliittisempaa unionia todennäköisesti jatkuu, mikä piiskaa entisestään Suomen EU-politiikan lähtökohtia ja päämääriä.

Perussuomalaiset ovat ilmaisseet vastustavansa tätä kehitystä. Sen sijaan ei ole selkeää, mitä gallup-kärjessä oleva kokoomus tai pääministeripuolue SDP ajattelevat EU:n kehityksestä. Kokoomus vastusti yhteisvelkaa elpymisrahaston muodossa, mutta kun perustuslakivaliokunta vaati paketin hyväksymiseksi 2/3 enemmistöä eduskunnassa, se hyväksyttiin lopulta kokoomuslaisten äänillä. Jos seuraava hallitus muodostuisi kokoomuksen ja perussuomalaisten ympärille, linjausta yhteisvastuusta tuskin löytyisi hallitusohjelmaan. Koska perussuomalaiset vastustaa yhteisvelkaa kaikissa muodoissa, tällaiset järjestelyt jouduttaisiin seuraavallakin hallituskaudella hyväksymään opposition äänillä. SDP on puolestaan korostanut elpymispaketin poikkeuksellisuutta ja kertaluonteisuutta, vaikka komission puheenjohtaja puhuu jo avoimesti seuraavasta rahastosta. Kokoomuksen ja SDP:n olisikin paljon helpompaa sopia retorisesti tiukasta EU-politiikasta, joka kuitenkin nieltäisiin tiukan paikan tullen hampaat irvessä ja sormi nenällä.

Brexit on osoittanut sisämarkkinoiden taloudellisen hyödyn. Lisäksi on vaikea nimetä poliittisesti merkittäviä asioita, joita Suomi saavuttaisi EU-erolla nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa. Samaan aikaan voidaan kuitenkin todeta, että Suomen EU-politiikan pitkä linja ja siitä käytävä keskustelu näyttäisivät olevan kaukana EU:n nykytodellisuudesta. Koska kulloinenkin hallitus asettaa Suomen EU-politiikan, vaalien alla toivoisikin erityisesti suurilta puolueilta pelkän retorisen vastustuksen sijaan näkemyksellisempää keskustelua EU:n integraatiosta nykyisessä geopoliittisessa mylleryksestä. Tai minkälaisia sisämarkkinoita ja geopoliittista asemaa puolueet tavoittelevat EU:n budjetti- ja valtiontukisääntöjen uudistuksilla. Näiden pohjalta voitaisiin edetä mielenkiintoisempiin kysymyksiin, kuten mitä Suomi saavuttaa nykyisellä jonglööraavalla nuukailullaan ja toisaalta, onko puolueilla ylipäätään valmiutta jäädä mahdollisten tulevien yhteisvastuullisten projektien ulkopuolelle. Näin voitaisiin samalla katsoa, bluffaavatko EU-retoriikassaan eniten kokoomus, sosialidemokraatit vai perussuomalaiset.