Kansanäänestykset ovat Euroopan yhdentymisen pahin vihollinen
Jos Ranskassa ei oltaisi järjestetty kansanäänestystä syyskuussa 1992, brexitiä ei olisi välttämättä koskaan tapahtunut.
Taloustieteilijä ja Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis on julkaissut mielenkiintoisen spekulaation Euroopan unionin vaihtoehtoisesta historiankirjoituksesta.
Varoufakisin mukaan Iso-Britannian EU-kansanäänestystä ei oltaisi pidetty, mikäli saarivaltio olisi ollut rahaliiton jäsen. Hänen mukaansa kansanäänestys olisi aiheuttanut niin valtavan talletuspaon, että David Cameron ei olisi koskaan uskaltanut puhua julkisesti kansanäänestyksestä.
Sen sijaan Varoufakisin mukaan Iso-Britannian ja Euroopan päättäjien olisi tullut päättää Iso-Britannian euroerosta tai rahaliiton säilyttämisestä välittömästi eurokriisin alkaessa 2008.
Oletetaan, että brittien euroero (ja euron mahdollinen hajoaminen) oltaisiin haluttu estää ja että suuret maat olisivat passanneet päävastuun rahaliiton hajoamisen estämisestä Euroopan keskuspankille (kuten kävikin ensin 2012 ja sitten 2015 EKP:n epätavanomaisten velanosto-ohjelmien myötä).
Kyseessä on vaihtoehtohistoria, mutta siitä voidaan vetää hieman leikillisesti johtopäätöksiä, jotka ilmentävät kuitenkin hyvin Euroopan integraation nykyistä kehitystä.
Ensinnäkin euro olisi tosiaan voinut säästää Euroopan unionin brexitiltä ja siihen liittyvältä poliittiselta sekamelskalta.
On tärkeää huomioida, että Varoufakis olettaa, että Englannin ja Euroopan keskuspankkien olisivat toimineet samoin kuin toimittiin Varoufakisin noustua Kreikan valtiovarainministeriksi tammikuussa 2015. Tuolloin Kreikan keskuspankki lietsoi talletuspakoa puheilla Kreikan talouden heikosta tilasta ja EKP kavensi Kreikan hallituksen neuvotteluasemaa kiristämällä Kreikan pankkien saaman hätäavun määrää.
Iso-Britannian kohtelu isona taloutena olisi todennäköisesti ollut toisenlainen, mutta on silti syytä olettaa, että EKP instituutiona olisi tuolloinkin pyrkinyt estämään kansanäänestykset ja exitit rahaliitosta niiden epävarmojen taloudellisten seurausten vuoksi.
Tämä alleviivaa, että euro saattaa kaikessa hasardiudessaan olla Euroopan poliittisen integraation rautainen haarniska. Lisäksi se alleviivaa EKP:n roolin laadullista muutosta eurokriisin aikana: riippumattomaksi tarkoitetusta teknokraattisesta elimestä, jonka piti olla irrallaan kaikesta poliittisesta suhmuroinnista, onkin tullut Euroopan poliittisen yhtenäisyyden viimekätinen takaaja.
Lisäksi tulee huomioida, miksi Iso-Britannia ei ole euron jäsen.
Iso-Britannian päätökseen olla liittymättä euroon liittyy keskeisesti syyskuun 1992 tapahtumat ja Euroopan valuuttajärjestelmän kriisi. Valuuttajärjestelmässä tiettyjen Euroopan maiden valuutat oli sidottu toisiinsa tietyillä vaihteluväleillä. Iso-Britannia erosi George Soroksen valuuttahyökkäysten seurauksena Euroopan valuuttajärjestelmästä keskiviikkona 16.9.
Sittemmin Iso-Britannia jättäytyi Tanskan ja Ruotsin ohella rahaliiton ulkopuolelle.
Voi olla, että ero oltaisiin vältetty, jos hyökkäyksiin oltaisi vastattu kollektiivisesti Saksan ja muiden keskuspankkien johdolla. Ranska kuitenkin kieltäytyi hätäkokouksesta, sillä Ranskan presidentti Francois Mitterrand oli luvannut järjestää Maastrichtin sopimuksesta kansanäänestyksen, joka pidettiin mustan keskiviikon jälkeisenä sunnuntaina 20.9.
Ranskalaiset äänestivät sopimuksen puolesta pienimmällä mahdollisella enemmistöllä (51 %). Ranskan kansanäänestys tarkoitti euroskeptisyyden esiinmarssia ja suuren Eurooppa-myönteisen konsensuksen päättymistä.
Suora demokratia ja kansanäänestykset ovat Euroopan integraation pahin vihollinen.
Jos Ranska ei olisi järjestänyt kansanäänestystä 1992, Cameron ei olisi välttämättä voinut uhkapelata Iso-Britanniaa ulos Euroopan unionista. Tarinan mukaan Cameron lupasi vaaleissa kansanäänestyksen, koska oletti joutuvansa muodostamaan hallituksen liberaalipuolueen kanssa, joka olisi puolestaan vetottanut äänestyksen. Cameron ei siis uskonut omaan enemmistöhallitukseen, minkä vuoksi brexit tapahtui.
Kansalla on suuri mielihalu sanoa kansanäänestyksissä eliiteille ei, minkä johdosta Euroopan integraatio voi tapahtua nykyisessä Euroopassa ainoastaan teknokraattisesti ja kriisien välityksellä. Populistisyytösten sijaan tulisi tarkemmin miettiä, miksi kansa usein vastustaa eliittien projekteja.