Liberaalien demokratioiden suurin ongelma ei ole Trump tai brexit vaan se, että oikeisto on uusi vasemmisto

Media on toistellut euforisesti väärinymmärrystä, että Eurooppa on ottanut torjuntavoitot oikeistolaisista protestiliikkeistä.

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Talousprofessori Sixten Korkman ennusti, että vuonna 2018 demokraatit tekevät Donald Trumpista ramman ankan ja brexit perutaan. Korkmanin tavoin lukuisat poliitikot, journalistit ja asiantuntijat ovat toivoneet, että brexit ja Trump ovat vain väliaikaisia demokratian harha-askelia, jotka ovat peruttavissa.

Ajattelussa on sisäänrakennettuna oletus, että länsimainen demokratia kykenee korjaamaan itse itsensä, kuten Korkman asian ilmaisee: ”Alkava vuosi tulee olemaan edellisiä vuosia parempi niin taloudellisesti kuin poliittisesti … jos länsimaiden demokratia osoittaa kykynsä korjata omia erehdyksiään.

Kyseessä on erittäin suuri JOS. 

 

Liberaalidemokratioiden vastaisku voi johtaa entistä syvempään poliittiseen polarisaatioon Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Jos demokraatit saavat marraskuun välivaaleissa kongressin ylä- ja alahuoneessa enemmistön, se todella tekee Trumpista ramman ankan. Demokraattienemmistö voi kiihdyttää Trumpin ympärillä liikkuvia tutkintoja, jotka voivat johtaa presidentin lähipiirin päiden putoamiseen, presidentin itsensä eroon ja jopa republikaanisen puolueen hajoamiseen

Toiseksi Korkman uskoo brexit-neuvotteluiden ajautuvan sellaiseen kaaokseen, joka johtaa lopulta brexitin peruuntumiseen. Ottaen huomioon, että Iso-Britannialla ei ole edelleenkään selkeää brexit-linjaa, konservatiivipuolue on sisällissodassa ja tyytymättömyys pääministeri Theresa Maytä kohtaan kasvaa, Korkmanin ennuste voi hyvinkin toteutua vuonna 2018. Brexitiä vastustavat puhuvat myös koko ajan avoimemmin brexitin perumisesta

Prosessi todennäköisesti käynnistyisi Mayn erolla. Brexitin kannalta olisi oleellista, saisivatko konservatiivit valittua itselleen uuden puheenjohtajan ilman ennenaikaisia vaaleja. Tämä on epätodennäköistä, sillä konservatiivipuolue on jakaantunut kevyen ja kovan linjan brexiteereihin.

Uudet vaalit voisivat johtaa nykyisten gallupien valossa työväenpuolueen Jeremy Corbynin pääministeriksi ilman parlamentin enemmistöä. 

 

Vaikka siis Trumpista tulisi rampa ankka tai brexit peruttaisiin, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian poliittinen kaaos ja polarisaatio eivät häviäisi minnekään. 

Iso-Britanniassa ollaan ajautumassa poliittiseen toimintakyvyttömyyteen, jossa vaaleilla ei saada toimivia enemmistöhallituksia. Yhdysvalloissa presidentti on avoimessa sodassa mediaa, omaa puoluettaan, kongressia ja tiedostelupalveluita vastaan. 

Brexit ja Trump ilmentävät molempien kansakuntien poliittista hajaannusta, joka koskee poliitikkojen ja äänestäjien lisäksi myös mediaa ja asiantuntijoita. Molempien maiden kaksipuoluejärjestelmät natisevat liitoksistaan ja Korkmanin ennustusten toteutuminen todennäköisesti kiihdyttäisi vanhojen valtapuolueiden tärinää ja kärjistäisivät edelleen poliittista polarisaatiota. 

 

Korkmanin teesi länsimaisten demokratioiden itsensä korjaavuudesta on toiveikas, mutta voi olla myös niin, etteivät Trump ja brexit ole liberaalidemokratioiden ainoat ongelmat. Aikaan ennen Trumpia ja brexitiä ei välttämättä voida palata, sillä liberaalit demokratiat ovat matkalla kohti uutta normaalia. 

Anna-Liina Kauhanen toi perusteellisessa EU:n tilannekatsauksessaan esiin Ivan Kratsevin mielenkiintoisen ajatuksen, että vuoden 2015 pakolaiskriisi oli Euroopalle se, mitä 9/11 oli Yhdysvalloille.

Maahanmuutto- ja EU-vastaiset puolueet nousevat ympäri Eurooppaa, mihin vanhat valtapuolueet ovat vastanneet omaksumalla protestipuolueiden ja äärioikeiston teemoja. Kun eurokriisi jakoi Euroopan pohjoisen ja etelän välillä, pakolaiskriisi on jakanut EU-maat myös idän ja lännen välillä. Poliittinen toimintakyvyttömyys ei ole vain Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian riesa. 

Maaliskuussa on Italian vaalit, jossa uuden vaalilain myötä Silvio Berlusconi on tekemässä koalitiollaan maahanmuuttovastaisen ja EU-vastaisen äärioikeiston kanssa jälleen comebackin. Itävallassa äärioikeisto nousi jo hallitukseen, mikä vaikeuttaa Angela Merkelin ja Emmanuel Macronin tehtävää liberaalin maailman airueina. 

 

Liberaalien demokratioiden suurin ongelma ei ole brexit tai Trump. Trumpin nollaaminen tai brexitin peruminen eivät vie pois niitä tendenssejä, jotka mahdollistivat Trumpin ja brexitin.

Vahinko on jo tapahtunut ja liberalismiin uskovien kansalaisten, poliitikkojen, median ja asiantuntijoiden on pyrittävä ymmärtämään, miksi näin kävi: Miksi Trump nousi valtaan, miksi EU hävisi Iso-Britanniassa ja miksi EU- ja maahanmuuttovastaisuus ovat poliittisesti cool?

Nämä myllerrykset eivät tyhjene liberaalimedian lanseeraamaan käsitteeseen totuuden jälkeisestä ajasta. 

Kauhanen tiivisti ongelman ytimen yhdessä lauseessa niin selkeästi, että se on melkein kaunista: kun vasemmisto haastoi liberaalit demokratiat 1970-luvulla, nyt sen tekevät oikeistolaiset protestiliikkeet. 

Media on toistellut euforisesti väärinymmärrystä, että Eurooppa olisi viime vuonna ottanut torjuntavoitot oikeistolaisista protestiliikkeistä. Kyseessä on ollut korkeintaan Pyrrhoksen voitto. Läntisten demokratioiden suurimpia tehtäviä onkin ymmärtää, miksi laitaoikeisto on uusi vasemmisto.