Machiavellin elpymisrahasto
Vaikka elpymisrahasto on väliaikainen, se voi olla pysyvämmän finanssipoliittisen instrumentin alku.
Ursula von der Leyenin elpymisrahasto on monella tavalla historiallinen.
Euroopan unionille luodaan finanssipoliittinen työkalu, joka elvyttää ja investoi. Toisin kuin eurokriisissä, tuki ei ole lainaa, eikä sen ehtona ole Troikan sanelemat hevoskuurit eli julkistalouden ja palkkojen leikkaukset. Kyseessä on poliittisesti merkittävä muutos, johon en ainakaan itse vielä pari viikkoa sitten uskonut.
Toisaalta elpymisrahaston fiskaalinen vaikutus on toistaiseksi vaatimaton.
Komissio lainaa 750 miljardia euroa, josta 500 mrd jaettaisiin tukina ja 250 mrd lainoina. Tuosta 500 miljardista 310 miljardia olisi suoraa elvytystä, loput 190 mrd jo olemassaolevien ohjelmien kasvatuksia. Kun elpymisrahasto toimii 4 vuotta, 310 miljardin fiskaalinen vaikutus on reilut 0,5 prosenttia vuositasolla.
Italia ja Espanja saisivat eniten tukia, mutta fiskaalinen vaikutus jää noin prosenttiin. Kun huomioidaan, että seuraava EU-budjetti kasvaa 1100 miljardiin ja brexitin myötä suuri nettomaksaja poistuu, elvytyksen taloudellinen vaikutus jää vieläkin pienemmäksi.
Päätös on siis poliittisesti suuri, mutta se tuskin hillitsee merkittävästi EU-maiden velkaantumista koronakriisin vuoksi. Finanssipoliittinen vastuu on edelleen jäsenmailla itsellään.
Ennusteiden mukaan Italian julkisen velan ja bkt:n suhde on nousemassa 155 prosenttiin ja Ranskan ja Espanjan noin 115 prosenttiin. Jos velkaantuneiden euromaiden korot lähtisivät nousuun, edessä on uusi eurokriisi. Koska EVM:stä on päätetty antaa koronatukea, siinä on entistä vähemmän varoja mahdollisen rahoituskriisin varalle.
Kun kaikkien maiden julkisvelat kasvavat nopeasti, keskuspankkien on otettava suurempi rooli valtioiden tukemisessa, jotta korot eivät lähtisi nousuun. Ongelmana kuitenkin on, että EKP on jo joutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana tukemaan euromaita tavalla, jota Saksan perustuslakituomioistuin on pyrkinyt hillitsemään. Saksan perustuslaki on epäillyt, että EKP:n tuhansien miljardien tukiostot, joilla keskuspankki pitää jäsenmaiden korkomenoja alhaalla, olisi artiklan 123 vastainen, joka kieltää euromaiden suoran rahoittamisen.
Helpointa olisikin, jos jäsenmaat muuttaisivat artiklaa 123 niin, että EKP saa poikkeuksellisten olojen vallitessa tukea suoremmin euromaita. Tällä hetkellä artikla 123 tekee uuden eurokriisin mahdolliseksi ja se mahdollisuus on täysin poliittinen valinta.
Päätös komission velanotosta ja takaisinmaksusta on laadittu lisäksi mielenkiintoiseksi.
Esityksen mukaan komissio ottaa velkaa seuraavaa 7-vuotisbudjettia (2021-2027) vastaan, mutta takaisinmaksut alkavat tapahtua vasta sitä seuraavasta vuosien 2028-2034 budjetisa. Kun seuraavasta budjetista neuvotellaan seitsemän vuoden päästä, pitää siis päättää, kasvatetaanko jäsenmaiden maksuosuuksia vai komission omia varoja. Kun maksuosuuksien kasvatus on yleisesti vaikeaa, komission varojen ja veronkanto-oikeuden lisääminen tuleekin olemaan houkutteleva vaihtoehto. Voi olla myös houkuttelevaa ottaa uutta velkaa, jolla vanhaa maksellaan takaisin.
Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten komissio esittää, ettei näin järjestetty EU-budjettia vastaan otettu 750 miljardin suuruinen velka olisi artiklan 310 vastainen, joka vaatii että EU-budjetin on oltava tasapainossa. Sanna Marinin hallitus alkaa muodostaa tarkempaa kantaa rahastoon ensi viikolla, mutta jo tulevina kuukausina pitäisi tehdä päätöksiä elpymisrahastosta ja seuraavasta EU-budjetista. Aikaa suurten poliittisten päätösten julkiselle käsittelemiselle jää lopulta vähän.
Komission elvytysrahaston esityksen laatija on Machiavellinsa lukenut.
Rahastolla on suuri poliittinen merkitys, sillä komission suhtautuminen talouspolitiikkaan ja elvytykseen muuttuu. Sen fiskaalinen vaikutus on tällaisenaan kuitenkin vähäinen ja EKP joudutaan todennäköisesti vielä kutsumaan apuun.
Koska komission velkojen takaisinmaksusta päätetään vasta 7 vuoden päästä, rahasto voi olla jonkin pysyvämmän finanssipoliittisen instrumentin alku.