Arvio: Pentti Saarikoski pelkäsi vallankumouksen vievän rakastamansa työn
Kirja-arvio: Pentti Saarikoski – Suomentajan päiväkirjat. Otava, 523 sivua. Toimittaneet ja jälkisanan kirjoittaneet H.K. Riikonen ja Janna Kantola.
Joulun alla kirjakaupassa huomasin ilokseni Tommi Liimatan toimittaneen Pentti Saarikosken päiväkirjat vuosilta 1972-1975. Näin kaikki Saarikosken Suomen päiväkirjat on saatettu julkisuuteen.
Toivoin joulupukilta Liimatan toimittamat Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat ja niitä odotellessa aloin lukea päiväkirjojen edellistä osaa Suomentajan päiväkirjat, jotka käsittävät jakson 10.7.1970-14.6.1972. Tuona aikana Saarikoski suomentaa Homeroksen Odysseian, Herakleitoksen aforismeja ja kreikkalaisten vastapainoksi amerikkalaista kirjallisuutta. Lisäksi hän julkaisee runoteoksen Onnen aika.
Kyseessä on työpäiväkirjat, joissa Saarikoski kommentoi käännöstyön etenemistä, suomen kielen ja kolmen tuhannen vuoden takaisen runomitan suhdetta. Saarikosken mukaan Otto Mannisen heksametriin käännös on epäsuomea ja päätyy vapaaseen proosaan.
Saarikoski käyttää käännöksen pohjana Victor Bérardin laitosta vuodelta 1924, josta Bérardi on jättänyt pois laajoja jaksoja, joita piti myöhempinä lisäyksinä eepokseen. Työn luovutuspäivän lähestyessä hän epäilee Bérardia ja valittelee, ettei tutkimustyön pohjaksi ollut tarpeeksi aikaa. Saarikoski lienee silti ainoita kääntäjiä, jotka ovat kääntäneet sekä Homeroksen että James Joycen Odysseukset.
Saarikoski kokee suurta epävarmuutta ja pelkää tutkijoiden ilkeitä kritiikkejä käännöksestä ja laajempaa tuomiota tähtensä sammumisesta. Päiväkirjoista käy esiin myös alkoholin keskeinen merkitys, jota ilman työstä ei tule mitään ja jonka takia vatsa kärsii ja työkyky menee usein päiväkausiksi.
Käännöksen lisäksi päiväkirjojen keskeinen teema on arki, jonka keskushenkilöitä ovat Saarikosken kolmas vaimo Tuula-Liina Varis ja heille vuonna 1969 syntynyt Anna. Päiväkirjat on kirjoitettu enimmäkseen työpäivien päätteeksi ja tietyllä tapaa sympaattisesta nukkavierusta leppoisuudesta huolimatta ne piirtävät kuvan itseään jatkuvasti epäilevästä, sosiaalisesti epävarmasta ja osittain kyvyttömästä ihmisestä, joka pitää itseään arjen ja työn suhteen käynnissä alkoholilla.
Kolmas teema on politiikka, jota Saarikoski kommentoi aktiivisesti. Hän muun muassa ennustaa Suomen joko liittyvän Neuvostoliittoon tai kutistuvan EEC-vapaakauppasopimuksen myötä Lichtensteinin kaltaiseksi nukkevaltioksi.
Vaikka Saarikoski uskoo kapitalismin romahduksen olevan väistämätön, hän myös pohtii, tarvitaanko sosialismissa runoilijoita enää ollenkaan. Loppujen lopuksi Saarikoski pelkää vallankumouksen vievän hänen kaikesta huolimatta suuresti nauttimansa työn. Saarikoski aloittaa myös Kansan uutisissa kiivaan julkisen väittelyn kustannustoiminnasta asettumalla yksityisten kustantamoiden puolelle, kenties siksi että Otava takasi hänelle koko uransa ajan toimeentulon.
Saarikoski miettii myös kommunismia suhteessa luokkaidentiteettiinsä ja tuo esiin, miten ei ole mikään työläiskirjailija vaan porvariluokasta loikannut. Hänen 1960-luvun spektaalimainen rilluttelu on lopulta ollut porvarillisuuden kritiikkiä. Vaikka vallankumous on Saarikoskelle vakaumuksellinen asia, hän jatkuvasti epäilee sen seurauksia. Hän tuntee ulkopuolisuutta ja pelkää, että puhdistukset kohdistuisivat joka tapauksessa häneen, olivatpa puhdistajat sitten fasisteja tai stalinisteja:
”Kammottavaa ajatella kuulustelua jossa kaikki minun vanhat kirjoitukseni kaivettaisiin esiin. Miksihän viime aikoina on tuntunut taas siltä, että kapitalismin kukistuminen on jo lähellä? Suomen osalta se ehkä johtuu kapitalistien omista vakuutteluista, että ilman EEC:tä he ovat hukassa (he käyttävät itsestään nimitystä ’Suomen teollisuus’ tai ’Maamme talouselämä’). Sitten vaikuttaa taantumuksen voimistuva ote kulttuurielämässä (Yleisradio, WSOY), mutta tämä saattaa olla tilapäistä, sillä vastavoimat ovat aivan muuta kuin 30-luvulla, jolloin luovan kulttuurin tekijöistä vain pieni osa oli vasemmistolaisia. Porvarillinen liberalismi on menettänyt pelin, mutta se ei saisi merkitä sitä että vasemmistolainen liberalismi menee saman tien. On inhottava tunne kun anti-intellektualismin pahanhajuinen hengitys tunkee sieraimiin sekä oikealta että vasemmalta, ja vasemmalta voimakkaampana koska hirviö siellä on lähempänä.”
Vaikka Suomentajan päiväkirjat on kirjoitettu kohta 50 vuotta sitten, maailman nykyisessä murroksessa ne ovat kiinnostavaa, joskin lohdutonta, luettavaa. Kommunismin lisäksi ympäristökriisi on esillä teoksessa, josta hän kirjoittaa esimerkiksi seuraavasti:
”Minä en ole pessimistinen jos ajattelen biologisesti, että ihminen on vain yksi laji; silloin ei näytä niin masentavalta nuo talot ja ihmisten asuminen. Ne toimivat kuin muurahaiset. Mutta mitä sanovat meidän lapsemme? Syyttävät meitä maailman turmelemisesta, niin kuin me olemme syyttäneet vanhempianne poliittisesta sokeudesta ja typerästä isänmaallisuudesta. Miksi te ette tehneet mitään? Vähän aikaa autoitte päätänne, sitten väsähditte ja annoitte kaiken tapahtua.”
Päiväkirjat päättyvät, kun Saarikoski jättää Odysseian Otavaan. Liimatan toimittamat Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat jatkuvat viikon päästä. Vuosien 1972-1975 Saarikoski julkaisee runoteokset Alue ja Eino Leino – legenda jo eläessään, mutta ennen kaikkea jatko-osa kuvaa Tuulan ja Pentin avioliiton päättymisen, josta Saarikoski julkaisi 1968 suhteen alkaessa runoteoksen En soisi sen päättyvän.
Avioliiton kaaduttua Saarikoski muutti Ruotsiin, jossa eli kuolemaansa saakka Mia Bernerin kanssa. Tuona aikana Saarikoski julkaisi Tiarnia-sarjan sekä aloitti Iliaan kääntämisen, joka kuitenkin jäi ennenaikaisen kuoleman takia käsken. Tältäkin ajalta päiväkirjoja on kertynyt tuhansia sivuja ja toivottavasti nekin näkevät vielä päivänvalon Liimatan tai jonkun muun tomittamana.