Venezuelassa odotellaan vessapaperia, mutta kapitalismi kaipaa vallankumousta

Ideat on kaluttu loppuun, minkä vuoksi tarvitsemme vallankumousta.

Profiilikuva
Antti Ronkainen on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jari Tervo kertoi helpottuneensa, kun lakkasi haihattelemasta sosialistisen vallankumouksen perään. Sosialismin mörkö ei saa estää näkemästä, että läntinen kapitalismimme on taloudellisten uhkien ja poliittisten kriisien motissa.

Näiden kriisien ratkaiseminen edellyttää lukuisia vallankumouksia tavassamme ymmärtää kansalaisuus, talouspolitiikka ja valtio.

Tällä hetkellä maailmantalous on riippuvainen Kiinan kommunistisesta puolueesta ja keskuspankkien valtavasta elvytyksestä. Yhdysvallat ja Eurooppaa ovat molemmat Japanin tiellä, jolle on leimallista matala kasvu, matalat korot ja menetetyt sukupolvet. Yhdysvaltoihin odotetaan taantumaa ensi vuodelle, jolloin järjestetään seuraavat presidentinvaalit.

Kulttuurisotien ja populismin seurauksena poliittinen keskusta on rikki.

Sosialismin romahdettua kulttuurisodat ovat korvanneet kylmän sodan. Kulttuurisodissa liberaalit ja konservatiivit käyvät henkistä nyrkkitappelua maailmankuviensa tieteellisestä ja moraalisesta paremmuudesta. Helteiden lisäksi juuri kulttuurisodat tekevät Suomi-Twitteristäkin niin levottoman paikan.

Vakavammin, populismin nousu ilmentää epäluottamusta vanhoihin puolueisiin. Ihmiset eivät luota poliitikoihinsa, minkä seurauksena valtioiden johtajat eivät luota toisiinsa. Konsensus globalisaatiosta on muuttunut dissensukseksi. Seurauksena on tilanne, jossa Euroopan unionin integraatiota on vaikea viedä syvemmälle kuin pienemmällä samanmielisten porukalla. Populismin keskeinen seuraus on jämähtäminen.

Aikaamme kuvaa revoluution sijaan retropia ja nostalgia menneeseen. Tästä kertovat karkin makuiset purkat ja Leijonakuninkaan uudelleenfilmatisoinnit. Nationalistit haikailevat takaisin jonnekin Napoleonin ajan kansallisvaltioihin ja Tervon edustamat liberaalit 1990-luvulle aikaan ennen populistinationalisteja.

Emmanuel Macron on brändännyt Tony Blairin kolmannen tien menestyksellisesti uudelleen, mutta suurempia poliittisia muutoksia ei ole tiedossa. Joe Bideninkin presidenttikampanjavideo alkaa natsilippujen liehutuksella. Pelkkä anti-trumputus ei kuitenkaan vastaa kysymykseen, miten tästä eteenpäin.

Tällä hetkellä Eurooppa ajaa autopilotilla kohti uutta kriisiä – euron budjettisäännöt estävät kansalliset toimet eriarvoisuuden ja ympäristökriisin torjumiseksi, eikä Euroopan keskuspankin vastinparina ole valtiovarainministeriötä. Euroopassa tunnutaan ajattelevan edelleen, että aikamme suuret kysymykset voidaan ratkaista ilman valtiota. Tämä on vaarallista haihattelua.

Valtion lisäksi pitäisi määrittää tarkemmin kansalaisuus ja kansalaisoikeudet, sillä muurit eivät tule lopettamaan pakolaisuutta. Kulttuurisodat ovat vaikeampi ratkaista, koska ne kumpuavat liberaalien ja konservatiivien kulttuurisesta kuolemanpelosta. Miten luoda kansalaisille yhteenkuuluvuutta ilman Jumalaa, kylmää sotaa tai jatkuvaa terrorismin ja massa-ampumisten pelkoa?

Kuten Eino Leino sanoo vahvasti Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks -runossaan, joka ilta ma mietin, kai huominen uus / tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus / yö loppuu mut murheet ne palaa / yö loppuu mut murheet ne palaa!

Ideat on kaluttu loppuun, minkä vuoksi tarvitsemme retropian sijaan revoluutiota.