Auttaako Etelä-Euroopan arkkivihollinen suomalaisen Euroopan keskuspankkiin?
Suurten maiden sulle-mulle-politiikka kannustaa pienempiä jäsenmaita blokkipolitiikkaan.
Imf:n seuraava johtaja on mahdollisesti Hollannin entinen valtiovarainministeri, euroryhmän johtaja 2013-2018 ja Etelä-Euroopan nemesis Jeroen Dijsselbloem. Dijsselbloem jätti Hollannin politiikan sen jälkeen, kun hänen johtamansa demaripuolue romahti vuoden 2017 vaaleissa.
Nyt liikkeelle olevien huhujen mukaan IMF:n puheenjohtajuus menisi euroalueelle ja jos Jos Dijsselbloem valitaan, demarit saisivat EU:n johtajaruletissa lopulta komission varapj:n (Timmermans), EU:n ulkoministerin (Borrell), parlamentin puhehenkilön (Sassoli) ja myös IMF:n johtajan.
Ei huono.
Vaikka Dijsselbloem on talouspoliittisesti eri linjoilla kuin Antti Rinteen hallitus, Suomen tuskin kannattaa asettaa omaa ehdokasta Kansainväliseen valuuttarahastoon. Euroopan keskuspankin johtokunnassa aukeaa näet paikka, kun ranskalaisen Benoit Coeuren 8-vuotiskausi päättyy joulukuussa.
Suomi voisi ehdottaa johtokuntaan Suomen pankin johtaja Olli Rehniä, jonka myötä Suomi voisi sanoa hyvin olevansa kokoaan suurempi maailmalla. EKP:n johtajaksi valittu Christine Lagarde joutunee uudistamaan EKP:n rahapolitiikkaa, missä korostuu johtokunnan valmisteleva rooli. Rehn on puolestaan ehdottanut EKP:n rahapoliittisen strategian uusimista ensimmäistä kertaa 15 vuoteen, mille olisi suuri tilaus euroaluetta uhkaavan japanisaation eli pitkittyneen matalan kasvun, matalan inflaation ja matalien korkojen oloissa.
Myös Italia on kiinnostunut EKP:n johtokunnasta. Mutta jatketaanko Italian hallituksen ehdokkaiden eristystä?
Nimitysruletti osoitti, että Saksa ja Ranska jakoivat raskaimmat salkut itselleen. Suurten maiden johtajuus on hyvä kylmenevässä globaalissa maailmassa. Samalla suurten sulle-mulle-politiikka kannustaa pienempiä jäsenmaita muodostamaan blokkeja, joilla ne saavat äänensä kuuluviin.
Tälläinen on Iso-Britannian kansanäänestyksen jälkeen luotu Hansaliitto, johon kuuluvat Hollanti, Irlanti, Suomi, Ruotsi, Tanska, Viro, Latvia ja Liettua. Vaikka Suomen nykyinen hallitus on ottanut jossain määrin pesäeroa Hansaliittoon, Suomella on intressi tukea muiden pohjoisten maiden kanssa Dijsselblomia IMF:ään – varsinkin jos se edistäisi Rehnin valintaa EKP:n johtokuntaan.
Johtajaruletti kertoo, miten hallitustenvälisyys ja blokkipolitiikka ohjaavat EU:n vallanjakoa, halusimmepa sitä tai emme. Siten EU:n päätöksenteossa haisee aina myös vahva nationalismi valtioiden välisenä tasapainona.
EU:n johtajaruletti ei siis suinkaan pääty ensi tiistaina parlamentin äänestykseen Ursula von der Leyenin valinnasta komission seuraavaksi johtajaksi. Saamiensa johtajuuksien jälkeen olisi kornia, jos demarit äänestäisivät von der Leyenin nurin. He olivat valmiita ohittamaan Manfred Weberin siitä huolimatta, että hän oli kärkiehdokas ja nyt vastustavat von der Leyeniä siksi, ettei hän ole kärkiehdokas.
Samalla olisi kornia, jos EU-kriittisten ryhmien mepit äänestävät EU-myönteisen von der Leyenin valinnan puolesta, mutta EU-myönteiset sosiaalidemokraattiset, liberaalit ja vihreät ehdokkaat eivät.