Arvio: Game of Thrones hylkää sosiologian ja muuttuu psykologiseksi taantumaksi

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Arvio: Game of Thronesin päätöskausi. Sisältää juonipaljastuksia. 

Game of Thronesin kahdeksas tuotantokausi rakentuu kolmen jännitteen ympärille: ihmisten ja valkoisten vaeltajien taistelu, Daenerys Targaryenin ja Cersei Lannisterin kamppailu valtaistuimesta sekä viimeiseksi moraalinen kamppailu vallankumouksen luonteesta.

Ajatellen sarjan alkupään salaliittoja ja kumouksia, päätöskauden suurin pettymys on, ettei siinä tapahdu yllätyksiä. Päinvastoin päähenkilöitä säästellään ja valkoiset vaeltajat osoittautuvat flopiksi. Vedonlyöjät arvasivat valtaistuinpelin voittajan ennen päätöskauden näyttämistä. Käsittämättömintä on Tyrion Lannisterin keikkuminen neuvonantajana, vaikka hänen kaikki neuvonsa olivat viimeisten kausien ajan karkeita virheitä.

Game of Thrones perustui siihen, että keskushenkilöitä pantiin lihoiksi juonen siitä kärsimättä. Pikemminkin päinvastoin – kun sarja perustui George R.R. Martinin kirjoihin, henkilöiden ja niiden tragedioiden kautta käsiteltiin valtaistuinpeliä ja kumouksia sosiologisesti. Mutta kun sarja meni kirjojen ohi, sarjan tekijöiden David Benioffin ja D. B. Weissin käsissä tarinankerronnassa keskiöön nousi psykologia vallan analyysin sijaan.

Psykologisesta tarinankerronnasta kärsii eniten Daenerys. Sarjan aikana hän on vapauttanut kaupunkeja, hävittänyt vanhan vallan ja nostanut neuvonantajikseen ja armeijansa johtajiksi orjia. Dan on sarjan historiallinen murros, joka uhkaa Seitsemän kuningaskunnan feodaalista järjestystä.

Viimeisellä kaudella Dan on kuitenkin alentunut sarjan epäkiinnostavimmaksi hahmoksi, jonka kruunaa epäuskottava rakkaussuhde itkupilli Jon Snowhun. Danista tulee sarjan toiseksi viimeisessa jaksossa hullu kuningatar, joka tuhoaa ensin Cersein jo luovuttaneen armeijan ja polttaa sitten Kuninkaansataman asukkaineen päivineen. Kuninkaansatama on varoitus, jonka kohtalo odottaa kaikkia muitakin kaupunkeja, jotka eivät suostu vallankumoukseen.

Sarjan yhteiskunnallinen viesti on, että vallankumous syö lopulta omat lapsensa ja jäljelle jää vain despotismia ja käryäviä ruumiita. Viesti on samalla tavalla status quota ihaileva kuin Tarussa sormusten herrasta, jossa Sauron, Saruman ja huonohampaiset örkkilaumat ovat historiallinen muutos, teollinen vallankumous, porvaristo ja proletaari, jotka uhkaavat Keski-Maan hierarkioita ja järjestystä. Nykypäivän örkkilaumat ovat populistit, jotka ovat upottamassa kierot hampaansa liberaaliin maailmanjärjestykseen.

Sarja päättyy palaamalla alkupisteeseen ainoastaan sillä erolla, että kuningaskuntia hallitsevat nyt vähän sympaattisemmat johtajat. Paljastavaa on, miten uudet johtajat nauravat ajatukselle demokraattisista vaaleista. Vahvat naiset Cersei ja Dan tuhotaan, Arya seilaa länteen ja Sansa Stark saa johdettavakseen autonomisen pohjolan (aivan samalla tavoin kuin hobitit saavat piippunsa ja Konnun). Slavoj Zizek on tiivistänyt, että naisten marginaloiminen on sarjan päätöksen keskeisin opetus.

Sarja olisi ollut yhteiskunnallisesti mielenkiintoisempi, jos se olisi päättynyt toiseksi viimeiseen jaksoon. Nyt hierarkiat säilyvät, feodalismi säilyy, miesten valta säilyy, kiinnostavimmat hahmot tapetaan.