Kritiikki elokuvasta Nosferatu – ”Niin kuin sielumme on yhtä, niin on myös lihamme. Olet minun.”

Robert Eggers – Nosferatu (2024) *** sisältää juonipaljastuksia

Robert Eggers ei jää uudella Nosferatullaan Werner Herzogin Phantom der Nachtin (1979) tai F. W. Murnaun alkuperäisen Eine Symphonie des Grauensin (1922) varjoon vaan tekee omannäköisensä tulkinnan. Ominaista ovat tarkat historialliset nyanssit, kansanperinteet ja riivahenget.

Alkuperäinen Nosferatu poikkeaa oleellisesti Draculasta (1897), jonka filmaamiseen Bram Stokerin perikunta ei antanut oikeuksia. Nimet muutettiin ja kreivi Orlokilla on rotan naama, lepakon korvat ja pitkät sormet. Orlok ei luo uusia vampyyrejä vaan tuo mukanaan ruttoa levittävät rotat. Ja kun kreivi Dracula voi kävellä muina miehinä päivänpaisteessa, Nosferatussa auringonsäteet ovat tappavia.

On arvioitu, että alkuperäiset tekijät pyrkivät välttämään tekijänoikeusrikkomuksia, mutta on uskottavaa, että he myös halusivat muokata tarinaa omannäköisekseen.

Vampyyrin ja ruton on nähty edustavan I maailmansodan ja espanjantaudin kauhuja, jotka Nosferatun tekijät olivat kokeneet Saksan juoksuhaudoissa. Teos on myös Draculaa okkultisempi. Vampyyriä ei voi tappaa seipäin eikä ruttoa nujertaa tieteellisen menetelmin. Ylipäätään miehet ovat sivuosassa ja varsinainen sankari on veriuhrin antava nainen. Valitettavasti vuonna 2000 tehty ja lupaavasti alkava John Malkovichin, Willem Dafoen ja Udo Kierin tähdittämä alkuperäisen Nosferatun kuvauksista kertova Shadow of the Vampire ei tee oikeutta tekijöilleen.

Eggersin Nosferatu keskittyy lihan himoihin. Aiemmissa elokuvista poiketen sankaritar (Lily Rose-Depp) himoitsee Orlokia (Bill Skarsgård) kaikesta tämän kylvämästä kuolemasta ja kauhusta huolimatta. Asetelman kääntäminen nurinpäin on provosoivaa, mutta poikkeaa lopulta vähän nykyisistä viihdevampyyreistä, joilla on pakkomielteinen suhde seksiin.

Eggersille on ollut tärkeää hävittää Skarsgård ja kuvata Orlok Balkanin vampyyriperinteitä kunnioittaen määnneenä ruumiina, joskin ajellut viikset antavat turhan huolitellun kuvan. Orlok lymyilee varjoissa kuin Marlo Brando konsanaan ja mörisee valtavalla bassolla jollain kuolleella romanialaisella kielellä, joka vaatii tekstitystä. Vakavaa, mutta lipsahtaa välillä parodiaksi. Skarsgårdin (tietenkin) venäjää murtavasta himokkaasta Orlokista tuleekin mieleen Rasputinin ja Jim Carreyn Robotnikin risteytys.

Sivuhahmojen kautta käsitellään alkuperäisiä teemoja okkultismista ja rutosta, mutta hahmot Orlokin apuri Herr Knockista (Simon McBurney) salatieteisiin vihkiytyneestä oudosta professorista (Willem Dafoe) on vedetty Orlokin tavoin niin överiksi, että lääketieteen ja salatieteiden jännitteestä ei sanota lopulta oikein mitään. Ystäväperheen (Aaron Taylor-Johnson & Emma Corrin) ainoa funktio on roikkua mukana, jotta heidän lapset voidaan lopuksi syödä ja nekrofiliaakin harrastaa. Tämä kaikki tehdään kuitenkin hyvin kesysti ja hillitysti.

Kun Herzogin Nosferatussa koko porvarillinen yhteiskunta romahtaa ruton mukana, Eggersin Nosferatu on puhtaasti esteettinen kunnianosoitus goottilaiselle kauhulle. Eggers on omimmillaan jo VVitchistä (2015) tutuissa satanistisissa horkka- ja riivauskohtauksissa ja parasta antia elokuvassa on häiriintynyt tunnelmallisuus. Kauhu on kuitenkin vaikea laji, eikä elokuva ole varsinaisesti pelottava.

Nosferatu on kaikesta edellä sanotusta huolimatta omassa kategoriassaan varsin viihdyttävä bläjäys, vaikka Eggersiä tuntuu edelleen riivaavan jonkinlainen näyttämisen tarve.

Nosferatu on nähtävissä elokuvateattereissa kautta maan. F. W. Munraun ja Werner Herzogin Nosferatut ovat nähtävissä esimerkiksi suoratoistopalvelu Mubissa.