Murskatappio oli liikaa Sipilälle: heikentynyt keskusta teeskentelee hallitusneuvotteluissa vaikeasti saavutettavaa
Eduskuntavaalien ensimmäinen iso konkreettinen seuraus tuli tänään, kun pääministeri Juha Sipilä ilmoitti eroavansa keskustan johdosta.
Keskusta pitää ylimääräisen puoluekokouksen vajaan viiden kuukauden päästä, 7. syyskuuta. Tuolla kokouksella on vain yksi tehtävä: uuden puheenjohtajan valitseminen. Sipilän kausi keskustan johdossa jää runsaan seitsemän vuoden pituiseksi, suunnilleen yhtä pitkäksi kuin Matti Vanhasella.
Sipilän eroilmoitus sekä yllätti että ei yllättänyt. Hän on pitkin matkaa julistanut olevansa tulos tai ulos -periaatteen mies. Saman logiikan mukaisesti hän ilmoitti taannoin hallituksensakin erosta, kun sote kaatui.
”Vaalitulos ei jätä minulle mahdollisuuksia”, Sipilä kirjoitti aikaisemmin tänään julkaisemassaan blogissa. Keskustan kannatus – 13,8 prosenttia, joilla tuli 31 paikkaa – oli puolueen huonoin itsenäisessä Suomessa. Kerralla hävittyjen paikkojen määrä – kahdeksantoista – oli suurin itsenäisyyttä edeltänyt aikakin mukaan lukien.
Toisaalta Sipilä ei heti vaali-iltana juuri osoittanut merkkejä luovuttamisesta. Tuolloin hän vielä antoi ymmärtää, ettei olisi luopumassa ennenaikaisesti.
Sunnuntai-illan ja tiistaiaamun välillä hänelle on kuitenkin epäilemättä tullut roppakaupalla kentän palautetta siitä, että keskustan tappion syynä oli hallituksen kovana pidetty politiikka, joka tuntui konkreettisemmin keskustan kuin kokoomuksen kannattajien elämässä.
Pääministerinä Sipilä oli tämän linjan takuumies, ja sen hän tietää itsekin.
Puheenjohtajan vaihtuminen tarjoaa keskustalle myös luontevasti paikan tarkistaa puolueen linjaa vähosaisille suosiollisemmaksi.
Sipilän lähtöilmoituksen varjoon jäi puoluehallituksen kannanotto, jossa se luetteli joukon ehtoja keskustan hallitukseen menolle. Listalta löytyvät muun muassa pienituloisten eläkeläisten ja lapsiperheiden aseman parantaminen, kotihoidontuen heikennysten torjuminen ja sote- ja maakuntauudistuksen toteuttaminen ilman kokoomukselle tärkeää valinnanvapautta.
Kannanottoon sisältyi myös toteamus, jonka mukaan ”äänestäjät ovat osoittaneet keskustan suunnan oppositioon”. Sitä ei pidä kuitenkaan lukea kirjaimellisesti. Pitkä hallitusohjelmatavoitteiden luettelo päinvastoin kielii siitä, ettei puolue suinkaan ole noin vain sulkemassa itseään ulos.
Sipilän ero laittaa myös hallituspelin palaset uuteen järjestykseen.
Yritysjohtajataustaista pääministeriä on pidetty yhtenä suurena esteenä keskustan ja Sdp:n punamultahallituksen tiellä. Seuraajaehdokkailla ei ole demarien silmissä samanlaisia rasitteita kannettavana.
Ja kääntäen: keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten varaan rakentuva hallitusvaihtoehto voi olla seuraajille vielä kaukaisempi ajatus kuin Sipilälle.
Jotkut Sipilän potentiaaliset seuraajaehdokkaat olisivat ehkä toivoneet, että lähtö olisi tapahtunut vasta hieman myöhemmin. Katri Kulmuni ja Antti Kurvinen eivät ole vielä iällä pilattuja, ja Annika Saarikon laskettu aika on juuri ylimääräisen puoluekokouksen aikoihin.
Toisille ero tuli puolestaan liian myöhään. Tuomo Puumala ja Kimmo Tiilikainen olisivat olleet varteenotettavia nimiä, jos eivät olisi ehtineet pudota eduskunnasta.
Antti Kaikkoselle ajankohta saattaa sen sijaan olla juuri sopiva. Vaalirahakohusta on jo tarpeeksi aikaa, ja kokemustakin on jo melkein kaikesta muusta paitsi ministerin tehtävistä. Myös Hannakaisa Heikkinen joutuu harkitsemaan ehdokkuutta nyt tai ei koskaan -hengessä.