Kun presidenttiehdokkaista on vaikea löytää eroja, valinnoissa korostuu sisäpolitiikka

Presidenttiehdokkaat ovat viikkoja kierrelleet erilaisissa keskustelutilaisuuksissa. Keskiviikkona oli vuorossa Elinkeinoelämän valtuuskunnan järjestämä tentti.

Paikalla oli kuusi jo nimettyä ehdokasta: Mika Aaltola (sit), Li Andersson (vas), Sari Essayah (kd), Pekka Haavisto (vihr), Olli Rehn (kesk) ja Alexander Stubb (kok). Poissa olivat Jussi Halla-aho (ps) ja Harry Harkimo (liik).

Väittelyä tilaisuudesta ei tullut. Jännite latistui ulkopoliittiseksi seminaariksi. Tunnelmaa kuvasi Rehnin toteamus, että hän on samaa mieltä Stubbin analyysistä ja Anderssonin johtopäätöksistä.

Tilaisuuden vetäjien puolustukseksi on muistettava, että suuri osallistujamäärä rajoittaa grillaamasta yhtä ehdokasta tarkentavilla kysymyksillä.

Essayah on hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsen. Häneltä olisi voinut kysäistä, vieläkö hän vastustaa Lähi-idän kriisin ratkaisuksi kahden valtion mallia, jota Suomi on kannattanut.

Presidentin roolista Nato-Suomessa ehdokkailla oli erilaisia arvioita. Vastausten takaa on mahdollista kaivella kannanottoja presidentin valtaoikeuksiin ja niiden muuttamiseen.

Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Haaviston, Essayahin ja Rehnin mielestä presidentti on ulkopolitiikan kiistaton johtaja. Haavisto ja Rehn muistuttivat, että presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö.

Aaltola, Andersson ja Stubb korostivat, että presidentin pitää olla ulkosuhteiden ammattilainen.

Kun ehdokkaat ovat hellyttävän yksimielisiä presidentin päätehtävistä ja ulkopolitiikan sisällöstä, äänestäjän valinnoissa korostuvat arvojen, puoluetaustan ja henkilökohtaisten ominaisuuksien lisäksi sisäpolitiikka. Siitäkin huolimatta, että sisäpolitiikka ei kuulu presidentin toimivaltaan.

Presidentti on yleensä valittu hallituspuolueesta. Vuosi 1994 oli poikkeus. Sosiaalidemokraattien Martti Ahtisaari kukisti Elisabeth Rehnin (r), Paavo Väyrysen (kesk) ja Raimo Ilaskiven (kok).

Ahtisaari valoi uskoa ja toivoa laman tainnuttamiin ja puolueiden sisäisiin kähinöihin kyllästyneisiin suomalaisiin ja tuli valituksi.

Pääministeri Petteri Orpon (kok) oikeistohallitus suunnittelee leikkauksia useisiin etuuksiin, aikuiskoulutukseen ja palveluihin. Opposition ehdokkaalle pitäisi olla tilaus.

Sdp:n ja vasemmistoliiton yhteiskannatus on viimeisimmissä mittauksia ollut noin 30 prosenttia. Lähtökohta on selvästi huonompi kuin 1994. Lama-aikana Sdp:n suosio kipusi reilusti yli 30 prosentin.

Ehdokasjoukko jakautuu kahteen kastiin ja Aaltolaan. Haavisto, Rehn ja Stubb ovat hankkineet kannuksia kansainvälisissä tehtävissä. Heitä sosiaali- ja terveyspolitiikan yksityiskohtien ruotiminen ei kiinnosta.

Haavistosta ja Rehnistä tuskin on kiusaa hallitukselle. Haavisto on kumittanut imagostaan pois kaiken punaisen. Rehn puolestaan pitänee näppinsä erossa sotesta ja budjettitaloudesta, joiden ongelmiin myös keskusta on osasyyllinen.

Stubb puolestaan välttää visusti ryhtymästä Orpon hallituksen mannekiiniksi. Aaltolalla on vankka tutkijatausta, mutta olematon kokemus politiikasta.

Andersson hallitsee kotimaan asiat. Takana on neljä vuotta ministerinä. Hänen on helppo haastaa Halla-aho ja Essayah. Hallituskaksikosta ainakin Essayah vastaa mieluusti Anderssonin hyökkäyksiin.

Sdp:n Jutta Urpilainen ryhtynee virallisesti ehdokkaaksi 19. marraskuuta. Urpilainen on entinen valtiovarainministeri. Hän voisi verraten vaivattomasti heittäytyä sisäpoliittiseen kinasteluun.