Vaarallinen suhde
Se hurmaa, se oikuttelee, se tappaa. Lumi ajaa vapaalaskijoita riskirajoille.
Luminen vuori piirtyy esiin aamuhämärässä, kaamoksen viimeisenä päivänä.
Kjetil M. Samuelsen kiinnittää nousukarvat suksien pohjaan. Umpihankeen aukeaa latu, läpi tiheän vaivaiskoivikon.
Repussa on paljon tavaraa: juomaa, vaatetta, puhelin, kypärä, korjausvälineitä, ensiaputarvikkeita, avaruushuopa, koottava lapio, lumitutkain.
Takin alla rintaa vasten roikkuu signaalia lähettävä piippari.
Nousureitti 928 metriä korkealle Langdaltindenille kiertää harjannetta pitkin. Matkalla Samuelsen testaa lunta. Kaivaa käsin, työntää sauvan syvälle, hyppii suksin hangella.
Mikään ei varoita valkoisesta vaarasta. Ei humahtelevia ääniä, ei halkeamia lumipeitteessä.
Nousu kestää kaksi ja puoli tuntia.
Huipulla pilvet tiputtelevat lumikuuroja. Samuelsen vaihtaa kuivan paidan ja lisää toppatakin. Sitten kypärä, sen päälle tehokas otsalamppu. Neonvihreät sukset kääntyvät kohti jyrkännettä.
Vitivalkoinen hanki on koskematon, kevyen puuterin peittämä.
Samuelsen, 37-vuotias tromssalainen fysioterapeutti, on harrastanut vapaalaskua kymmenen vuotta.
Hiihtopäiviä kertyy sata kaudessa.
”Ei ole yhtä täydellistä päivää. Siksi ei ole yhtä täydellistä lunta.”
Jo pitkässä laskussa lumi voi vaihtua monta kertaa. Huipulla jäistä, ylivuotista firniä, rinteillä tuulen pakkaamaa ja kovettamaa, metsässä syvää, pehmeää puuteria.
Alkutalvesta lumi on irtonaisempaa ja kuivempaa kuin kauden lopussa. Samuelsen laskee mielellään karkeassa, auringon lämmittämässä kevätlumessa.
”Se on todella hauskaa ja turvallista jyrkillä rinteillä.”
Sohjossa suksi uppoaa arvaamattomasti, liisterilumessa taas liukuu kehnosti. Vaikeinta on kääntää jäisellä, pettävällä pinnalla, jonka alla on märkää lunta.
Viime talvi oli erikoinen Tromssan alueella. Vesisateet kastelivat hangen. Seurasi kuukausien kylmä jakso. Jäätynyt lumi oli korppua, joka tärisytti ja melusi suksien alla.
Tänä talvena on runsaasti puuteria. Samuelsen nauttii vyötärön korkuisesta, ilmavasta lumesta metsässä. Puuteriin voi sukeltaa, ja siinä sukset kääntyvät vikkelästi puiden lomassa.
”On kuin pelaisi kolmiulotteista videopeliä.”
Yksi suosikeista on jyrkälle satanut, vähän nilkkaa paksumpi puuteri – juuri sellainen kuin Langdaltindenillä nyt. Maailmanmestaruus- tai sankarilumi, kuten vapaalaskijat sanovat.
”Se on paras lumi laskea nopeasti ja tehdä hienot käännökset.”
Samuelsen valokuvaa laskulatujaan. Puuteriin piirtynyt pehmeä viiva on itseilmaisua, vapaalaskijan taidetta.
Hiljaisella, suksen alla suhisevalla sankarilumella keho ja mieli leijuvat. Kokee puhdasta iloa, suunnatonta vapautta.
Tuntee, että on yhtä lumen ja vuoren kanssa.
Puuteriin voi sukeltaa, siinä sukset kääntyvät vikkelästi. ”Kuin pelaisi kolmiulotteista videopeliä.”
Topptur, huipunvalloitus.
Niin vuonomaassa kutsutaan hiihtoretkeä vuorille. Suosio on räjähtänyt. Laskijoita on 30 000, kymmenen kertaa enemmän kuin vuosikymmen sitten. Huipuilla tapaa yhä enemmän myös suomalaisia.
Pohjois-Norjassa ei ole juuri hiihtohissejä. Topptur on coolia hikiurheilua: lihasvoimalla ylös, painovoimalla alas, huikaisevia maisemakuvia Instagramiin.
Täällä, 69. leveyspiirillä, on loputtomasti koettavaa. Tromssan läänissä kohoaa 666 yli kilometrin korkuista huippua. Aurinkoisena kevätsunnuntaina toistasataa laskijaa hiihtää 1 833 metriin kurottavalle Jiehkkevárrille.
Välinekehitys on vauhdittanut laskettelua luonnon muovaamissa offari-mäissä.
Touring-sukset ovat kevyet kiivetä ja helpot laskea, myös jyrkkiä rinteitä. Otsalampun turvin voi harrastaa läpi talven. Valokeilojen nauha heiluu lähivuorilla, kun tromssalaiset lähtevät töiden jälkeen mäkeen.
Lumella on myös petollinen puoli.
Jyrkillä rinteillä lumivyöryjen riski kasvaa. Otsalampulla on vaikea havainnoida maastoa kauas. Ja jos pimeässä sattuu vyöry, pelastusoperaatio vaikeutuu.
Samuelsen on aloittanut hiihtokauden joskus Tamokdalenissa. Sisämaassa, puolentoista tunnin matkan päässä Tromssasta, on alkutalvesta hyvin lunta. Myös 1 442 metriä korkealla Blåbærfjelletilla.
Samalle vuorelle hiihtivät 2. tammikuuta yksi ruotsalainen ja kolme suomalaista vapaalaskijaa. He eivät päässeet koskaan huipulle otsalamppujen valossa.
Nousujäljet peittyivät massiivisen lumivyöryn alle.
Pipossa lukee Snøskred – Nei takk. Lumivyöry – Ei kiitos.
Paloautonpunainen myssy kuuluu Espen Nordahlille, 58-vuotiaalle lumivyöryasiantuntijalle ja hiihto-oppaalle. Hän aloitti vapaalaskun puusuksilla ja nahkamonoilla 30 vuotta sitten.
”Lumi on hyvin monimutkainen aine.”
Vyöryt laukeavat itsestään ja etenevät kuin lumipallot. Niin uskottiin pitkään. Nykytiedon mukaan ihmiset aiheuttavat jopa 90 prosenttia onnettomuuksiin johtaneista vyöryistä.
”Yhden laskijan paino riittää.”
Tuore irtolumi tappaa harvoin. Vaarallisimpia on isot, pakkautuneet laatat. Aikaa pelastautua on vähän. Kymmenessä sekunnissa vauhti voi kiihtyä yli 130 kilometriin tunnissa. Pysähtyessään lumi jähmettyy usein tiiviiksi ja kovaksi.
Pienikin vyöry on pelottava. Nordahl tietää kokemuksesta.
”On kuin pyörisi pesukoneessa.”
Lumivyöryissä menehtyy maailmalla joka vuosi noin 250 ihmistä.
Norjassa vuorilla liikkujat raportoivat laukaisseensa viime kaudella 445 vyöryä. Suurin osa selvisi säikähdyksellä tai vammoin. Kuolleita oli kolme.
Mutta missä ja milloin vyöry laukeaa? Miten se etenee lumipeitteessä?
Tutkijat ovat simuloineet vyöryä tietokoneanimaatioin. Nordahl uskoo, että luonto säilyttää salaisuutensa. Yhtälössä on liian paljon muuttujia.
”Paljon on kyse onnesta.”
”Voi laskea koko elämänsä tietämättä, miten lähellä on ollut laukaista vyöryn.”
Nordahlin onni loppui tammikuun 18. päivä 1998.
Lumi syöksyy yli 130 kilometrin tuntinopeudella: joka viides alle jäänyt kuolee – Näin syntyy laattavyöry
Kuusi miestä hiihti vuorelle. Uusi valloitus, Styrmannen, odotti 818 metrin korkeudessa. Sää suosi toppturia: taivas lähes selkeä, hangella tuoretta puuteria.
Ennen huippua, 550 metrissä, ryhmä pysähtyi. Yksi miehistä oli ammattisotilas. Hän alkoi kaivaa kuoppaa ja tutkia lunta. Päätetiin palata takaisin, varmuuden vuoksi.
Nordahl tömäytti suksen lumeen.
Kuului humahdus, hanki vavahti. Vuorelta alkoi valua ääneti valkoinen muuri. Nordahl ja neljä muuta hiihtäjää ehtivät laskea suojaan.
He eivät olleet uskoa silmiään.
Nordahlin suksi oli ollut kuin kaukolaukaisin. Lumipeitteeseen oli revennyt 700 metriä leveä ja pitkä halkeama.
Kuopan lapioinut katosi hankeen.
Pelastuneilla oli neljä piipparia ja yksi lapio. Oli tuuria, että hautautunut kantoi lähetintä. Paikallistaminen kesti 15 minuuttia. Ainoalla lapiolla mies kaivettiin esiin, viime hetkellä.
Kuopan kaivu ei ollut paljastanut vaaraa.
Kukaan hiihtäjistä ei ollut osannut tulkita varmasti lumipeitteen heikkoja kerroksia.
Kvaløyan saarta Tromssan lounaiskolkassa täplittää kymmenen vuoren ryväs, lempinimeltään Pikku-Chamonix.
Steinskardtindenillä Torben Rognmo lapioi syvää monttua. Sitten hän merkitsee jäätelötikuin viisi eri kerrosta 1,2 metriä paksuun hankeen.
Palomies Rognmo on lumivyörytarkkailija.
”Kysymys kuuluu, onko lumessa heikkoja kohtia. Joko kerrosten välillä tai niiden sisällä.”
Lumessa käy jatkuva myllerrys.
Kun pakkasta on vähän ja peite paksu, kiteet pyöristyvät ja sitoutuvat toisiinsa. Hanki vahvistuu. Kun pakkanen on kova ja peite ohut, maanpinnasta vapautuu kosteutta. Syvälle hankeen kehittyy heikko kerros, sokerilumeksi kutsuttua kuuraa. Suuret, kovat kiteet eivät kiinnity toisiinsa.
Syväkuura piilottelee. Viime talvena se säilyi kuukausia ja aiheutti keväällä vyöryjen aallon.
Rognmo mittaa, miten kylmää lumi on. Maanrajassa –0,3 astetta ja lähellä hangen pintaa –4,6 astetta. Ero on pieni. Lumi siis tiivistyy, ei riskiä syväkuurasta.
Rognmo etsii lisää vaaran merkkejä. Lastan päällä on suuria, pyöreitä kiteitä. Varmistus luupilla: rakeita. Tavallisesti ne sitoutuvat hankeen sataneen lumen painosta.
Vyörytarkkailija leikkaa sahalla lohkareen. Sen alapinta on epäilyttävän tasainen.
Tyyninä, kylminä talviöinä hangen pinnalle tiivistyy kuurankukkia. Kiteet hautautuvat ohueksi levyksi uuden lumen alle.
Pintakuura oli todennäköisin syy Tamokdalenin onnettomuuteen. Hanki romahti hiihtäjien painosta ja alkoi liukua ohuen kuurakerroksen päällä.
Steinskardtindenillä ei ole pintakuuraa. Rognmo on löytänyt muuta poikkeavaa.
”Se on veitsenkovaa”, hän osoittaa korppulunta.
Jäinen kerros toimii höyrysulkuna. Sen ala- ja yläpuolelle voi kehittyä heikko kerros.
Rognmo tekee rasitustestin. Hän asettaa lapion sivuilta irti sahatun lumipilarin päälle. Seuraa kymmenen lyöntiä lapioon. Kämmenellä, sitten kyynärpäällä ja lopuksi kovaa, koko kädellä.
Leveä kimpale ei murru mistään kohtaa.
Vanhat lumikerrokset rahisevat, kun Rognmo viiltää raapalla niiden pintaa.
”Sen kuulee jo. Peite on tiivis, hyvin asettunut.”
”Voi laskea koko elämänsä tietämättä, miten lähellä on ollut laukaista vyöryn.”
Norjassa laaditaan lumivyöryennusteita 21 alueelle. Palomies Rognmo on yksi sadasta tarkkailijasta, joiden havaintoja hyödynnetään riskiarvioinnissa.
Ennusteet julkaistaan varsom.no-nettisivustolla. Torstaina 17. tammikuuta Tromssan lumivyöryriski on 2, toiseksi alhaisin.
”Paikallisesti epävakaat lumiolot. Joissakin paikoissa voi olla tuoreita laattoja, jotka voivat laueta. Etenkin alueilla, joissa tuuli on vaikuttanut.”
Tuuli on lumivyöryjen arkkitehti.
Puhuri kuljettaa lunta vuorten yli, luo vaarallisia lumilippoja ja kinoksia suojaisille rinteille. Ja kova tuuli pakkaa lunta painaviksi laatoiksi, jotka irtoavat.
Nopea muutos säässä lisää aina riskiä: kova tuuli, suoja, vesisade, runsas lumisade. Hangen paino kasvaa, jolloin jokin heikko kerros saattaa pettää.
Nyrkkisääntö: ei vuorelle, jos pyryttää yli 30 senttiä vuorokaudessa.
Uusi lumi sitoutuu vanhaan parissa kolmessa päivässä.
Laajojen alueiden vyöryennusteet ovat vain suuntaa-antavia. Lumipeite vaihtelee pienilmaston mukaan. Laskeeko rinne merenrantaan vai sisämaahan? Liikutaanko puurajan ala- vai yläpuolella?
Arktinen väli-ilmasto on myös oikukas. Välillä kylmää ja kuivaa, välillä leutoa ja sateista. Matalapaine saattaa tupsauttaa puoli metriä lunta kilometrin alueelle.
Laskettelu on turvallisinta keväisin. Tosin aurinko lämmittää. Reitti, joka on aamulla kova laskea, on pehmennyt puoliltapäivin märäksi liisteriksi.
Rinteiltä irtoaa vaarallisia sohjovyöryjä.
Vuorten lunta ei voi valjastaa, mutta vyöryyn voi varautua.
Suunnittele nousu- ja laskureitti. Tunnista jyrkät rinteet. Varo maastoansoja, lunta kerääviä painanteita. Katso valmiiksi pakopaikat, korkeat harjanteet.
On yksi keino välttää kaikki riskit: valitse maasto, jossa ei ole lumivyöryjä.
Turvallisinta on laskea 25 astetta loivemmissa mäissä. Sekin riittää monelle. Levin vaativin rinne, black, on jyrkimmillään 27,5 astetta.
Vuoren voi valita myös lumivyöryriskin mukaan.
Norjassa on kehitetty afterski-metodi. Jos riski on 2 eli kohtalainen, laske alle 35 asteen mäkiä. Jos riski on 3 eli huomattava, nouse alle 30 asteen rinteisiin.
Yksinkertaista sääntöä noudattamalla Norjassa olisi vältetty 19 kuolemaa vuosina 2005–2011. Todennäköisesti myös Tamokdalenin tuore tragedia.
Joskus vuoren kutsu on vastustamaton.
”Laskunautinto on suurin siellä, missä tapahtuvat myös vyöryt.”
Tromssasta sata kilometriä kaakkoon kohoaa Sommarfjellet. Neljä lumilautailijaa valmistautui laskemaan alas jylhän kaunista kurua.
Jarkko-Juhani Henttonen ymmärsi: pian he olisivat loukussa.
Jos vuorelta syöksyisi laskun aikana lumivyöry, kapeassa rotkossa olisi mahdotonta väistää sitä.
Oli pilvinen päivä, 11. toukokuuta 2012. Retki oli kestänyt kaksitoista tuntia.
Henttonen laski ryhmän kärjessä. Mutkitteli, pomppi hangen urista, teki pari laajaa kurvia, kunnes antoi laudan pysähtyä laakson pohjalla.
Ylhäältä kurusta kuului matala jyrähdys.
Väsymys painoi. Ehkä se oli harha-aistimus. Äkkiä vuoren kylki tuntui räjähtävän.
”Suojaan!” Henttonen ehti huutaa.
Jättiläismäinen lumipilvi poreili, keräsi voimaa ja vauhtia. Kuin ukkonen se lähestyi kolmea lautailijaa kapeassa kurussa.
Henttonen ei tuntenut mitään. Mutta ajatus oli kirkas.
Ystäväni kuolisivat, lumi murskaisi heidät.
Lautailijat olivat kokeneita ja taitavia. Silti virheitä kasaantui. Puutteita yhteydenpidossa, suunnistuksessa, sään arvioinnissa. Aurinko oli lämmittänyt kurun itäisen kallion. Sen yläpäässä roikkunut valtava lumilippa oli luultavasti pudonnut ja laukaissut vyöryn.
Sommarfjelletin suppilo viehätti. Kukaan muu ei ollut aiemmin laskenut kurussa sitä reittiä.
Nykyään Henttonen opettaa vapaalaskijoille turvallisuutta. Koulutuksessa keskitytään turmien juurisyyhyn, inhimilliseen tekijään.
Vaarallisimpia on mielen ansat.
Riskeerataan tutussa rinteessä. Seurataan lammasmaisesti ryhmää. Pidetään orjallisesti kiinni sovitusta suunnitelmasta. Lasketaan väsyneenä, nälkäisenä, kiireessä.
Tuore pakkaslumi nostattaa kohtalokasta puuterikuumetta.
On jätettävä ensimmäinen jälki koskemattomaan hankeen. On kiivettävä yhä jyrkemmille rinteille, jotta vauhti ei hyydy puuterissa.
”Laskunautinto on suurin siellä, missä tapahtuvat myös vyöryt”, Henttonen sanoo puhelimessa.
Hän neuvoo vapaalaskijoita tutkimaan mieltään: omia asenteita, motiiveja, tunteita.
Niin hän itse on tehnyt.
Tamokdalenissa, turmarinteen juurella, on hänen toinen kotinsa. Jos vyöryriski on korkea, hän ei nouse Mustikalle, Blåbærfjelletille. Silloin voi suppailla vuonoilla, laskea metsässä tai taiteilla lumisurffilaudalla turvallisissa rinteissä.
Iso osa lumivyöryjen uhreista on nuoria aikuisia miehiä. He tietävät vapaalaskun pelottavimman riskin, kuoleman, mutta pitävät itseään kuolemattomina.
Henttonen on 48-vuotias. Moni lautailuystävistä ja -tutuista ei ehtinyt koskaan aikuistua.
”Olen menettänyt 30–40 ihmistä lumivyöryissä ja onnettomuuksissa.”
Puuteripilvi pysähtyi kurun pohjalle. Henttonen kyyhötti suojassa, kiven takana.
Olo oli voimaton.
Hän tajusi, että tehtävä olisi toivoton. Löytää elävänä kolme hautautunutta lautailijaa. Vyöry oli kerännyt kaksi metriä paksun lumipatjan.
Edessä olisi tunteja kestävä masentava urakka: kaivaa kuolleet esiin.
Juuri kun hän aikoi ottaa piipparin ja paikantaa uhrit, kurusta laski alas yksi ystävä. Sitten toinen ja kolmas.
He olivat ehtineet paeta pieneen mutkaan, seinän suojiin. Sekuntia kahta myöhemmin vyöry oli pimentänyt taivaan, paiskautunut heidän ylitseen ja ohitseen.
Järkytys vaihtui iloksi. Miehet löivät hanskoja ja halasivat toisiaan.
Ihme oli pelastanut heidät, puhdas onni.
Jutun lähteenä on käytetty kirjaa Vapaalasku (2013). Jarkko-Juhani Henttonen on yksi sen kirjoittajista.
Oikaisu 9.2.2026 kello 10.55: Nykytiedon mukaan ihmiset aiheuttavat jopa 90 prosenttia onnettomuuksiin johtaneista vyöryistä, ei kaikista lumivyöryistä, kuten aiemmin luki.