Voiko urheilussa löysäily olla rikos?
Olympialaisten historiaan jää eriskummallinen tapahtumasarja, jossa mitaliehdokkaita suljettiin pois ratkaisuotteluista. Yhtä epäloogista olisi nostaa heittopussijoukkue ”jonon ohitse” jatkoon esimerkiksi erityisen herrasmiesmäisen käytöksen tai kovaa yrittämisen perusteella. Urheiluhengen ja lajin maineen suojelun nimissä urheilulajista puristettiin itse urheilu ulos, kirjoittaa lakimies ja tutkija Lassi Jyrkkiö.
Mitä mieltä olet? Lue kirjoitus ja kommentoi. Osallistuaksesi keskusteluun sinun täytyy rekisteröityä Suomenkuvalehti.fin käyttäjäksi.
Kiinalaiset sulkapalloilijat Yu Yang ja Wang Xiaolin hylättiin nelinpelistä Lontoon olympialaisissa. He hävisivät ottelunsa tahallaan. Kolme muutakin paria koki saman kohtalon. Kuva Saurabh Das / AP / Lehtikuva
Naisten sulkapallon nelinpelin mitalipelit saatiin vastikään päätökseen Lontoon olympialaisissa. Suurin osa maailmaa, mukaan lukien Suomi, ei tiedä lopputuloksista sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan. Sen sijaan eriskummallisuudessaan historiaan jää loppuviikon tapahtumasarja, jolla katras mitaliehdokkaita suljettiin pois näistä ratkaisuotteluista. Olisiko skandaalista jotain laajempaa opittavaa?
Farssi juonsi kahdesta alkulohko-ottelusta, joissa neljä jo jatkoonpääsynsä varmistanutta nelinpeliparia keskittyi tarkoituksella lyömään palloa verkkoon tai ulos kentältä. Strategia herätti tuoreeltaan kiivasta buuausta Wembley Arenalla. Raivo ja epäusko leimahtivat pian sosiaalisen ja perinteisen median avustuksella. Viimeistään kansainvälisen sulkapalloliiton dramaattinen päätös massadiskauksesta varmisti, että marginaalilajin alkulohkotapahtumista oli tullut ylikansallinen etusivun uutinen. Yhtäkkiä koko maailma päivitteli olympiaurheilijoita, jotka yrittivät hävitä tahallaan.
Rikoksena löysäily?
Ajatusta tahallisesta tappiosta kavahtaa luonnostaan. Puhtaasti kotimaistenkin sopupelikäräjöintien lähihistoria kuiskailee toimintamallin rikollisista ulottuvuuksista. Vertaus on kuitenkin epäreilu: sulkapalloilijoiden taloudellisista vaikuttimista tai poikkeuksellisesta vedonlyöntitoiminnasta ei ole mitään näyttöä. Pelaajathan pyrkivät kilvan varmistamaan suotuisamman vastustajan turnauksen pudotuspelikaaviossa; tappiohakuisuuden vaikuttimet olivat kiistatta urheilulliset.
Rikossäädösten sijasta hylkäyksessä vedottiinkin sääntökirjan kohtaan, joka edellyttää ”parhaansa yrittämistä otteluiden voittamiseksi”. Eikö sääntöjen kuitenkin kuuluisi olla puolueettomia ja yleisesti sovellettavia? Eriasteinen voimien säästely ja taktikointi kuuluvat erityisesti turnausmuotoisiin urheilukilpailuihin; pykälää tiukasti tulkiten periaatteessa jokainen urheilija tai joukkue joutuisi ennen pitkää diskatuksi. Urheiluhistorian tuntemista kaaviotaktisista arvokisatappioista ei olekaan tavannut seurata sanktioita. Lukuisia lievempiä esimerkkejä voi osoittaa Lontoostakin.
Ja pitäisikö HJK hylätä jalkapallon eurocupeista, kun se heinäkuussa Islantiin matkustaessaan jätti tähtipelaajiaan kotiin voitettuaan ensimmäisen osaottelun 7-0? Entä vaikkapa neljänteen tilaan tyytynyt maailman paras keihäänheittäjä Andreas Thorkildsen, joka jätti viimeiset heittovuoronsa käyttämättä Helsingin EM-kisoissa olkapäätään säästääkseen?
Lisäksi selkkauksen myötä on paljastunut, että tietyt sulkapallomaajoukkueet ovat suosineet taktiikkaa muunnoksineen pitkään muissa turnauksissa. Tähän asti tapaan ei ole puututtu.
Olympiahenki ja reilun pelin kirjoittamaton velvoite
Lontoossa kyse on kuitenkin poikkeuksellisesta urheilutapahtumasta. Esimerkiksi kansainvälisen olympiakomitean johdon ja kaksinkertaisen sulkapallon olympiakävijämme Ville Långin mukaan tahallinen häviäminen onkin erityisen tuomittavaa juuri olympiaturnauksessa. Tappio-operaation olympiahengen vastaisuudesta tuntuu vallitsevan kansainvälinen konsensus.
Olympialiikkeen perusasiakirjan mukaan olympiahenki edellyttää ”yhteistä ymmärrystä ystävyyden, solidaarisuuden ja reilun pelin periaatteen” hengessä. Diskattujen pelaajien ”epäurheilullinen” toiminta näyttääkin vastaansanomattoman tuomittavalta juuri reilun pelin näkökulmasta.
Reilun pelin logiikan malliesimerkki on jalkapallon pelitilanne, jossa pelaaja jää loukkaantuneena maahan makaamaan. Tällöin vastustaja tapaa pelata pallon ulos kentältä – yhtenä esimerkkinä parhaan yrittämisen velvoitteen rikkomisesta – jotta loukkaantunut pelaaja voisi saada apua. Tyypillinen seuraus on vastavuoroisen pallonpalautuksen ohella aplodein välittyvä signaali yleisön kunnioituksesta.
Mitä tapahtuu, jos näin ei toimita? Sääntöjen perusteella ei mitään. Joukkue voi silti luottaa (ja yleensä kuulla) lunastaneensa vastustajajoukkueen ja yleisön halveksunnan.
Reilun pelin periaate on siis esimerkki yhteiskunnan kirjoittamattomasta normista. Niiden noudattamiseen – kuten julkisen kiroilun välttämisessä tai juomarahan maksamisessa tarjoilijalle – meitä ajaa tietoisuus kulloisenkin ympäristön kannoista.
Hylätyt nelinpelaajat päätyivät silti rikkomaan parhaansa yrittämisen velvoitetta. Lipuistaan maksaneille seuraus oli erityisen naurettava, koska otteluiden molemmat joukkueet tekivät saman, kyseenalaisen valinnan: voittamisen yrittämisen teeskentelystä tuli mahdotonta. (Toisaalta: miksi verhoiltu tappiohakuisuus olisi yleisölle petollisena teatterina sen toivottavampaa?) Areenan buuaus ja kansainvälinen paheksunta edustivat yhteisöseuraamusta turnauspragmaattiselle valinnalle. Häpeärangaistus ei kuitenkaan riittänyt…
Tekopyhä, vaarallinen ennakkotapaus
Diskauspäätökset nimittäin mullistivat totunnaisen logiikan. Kansainvälinen sulkapalloliitto, ongelmallisen turnausrakenteen alkuperäinen arkkitehti, havahtui kohun urheilupoliittisen uhkaan lajin ennestään kiikkuvalle olympiapaikalle. Se kiirehti kaappaamaan moraaliauktoriteetin ja kuninkaantekijän populistisen kaksoisvaltikan.
Puolet parhaista urheilijoista siis heitettiin ulos elämänsä tärkeimmästä tapahtumasta käytännössä epäviralliseen, pysyvästi hämärärajaiseksi tuomittuun sosiaalikoodistoon kohdistuneesta rikkomuksesta. Yhtä epäloogista olisi nostaa heittopussijoukkue ”jonon ohitse” jatkoon esimerkiksi erityisen herrasmiesmäisen käytöksen tai kovaa yrittämisen perusteella. Urheiluhengen ja lajin maineen suojelun nimissä urheilulajista puristettiin itse urheilu ulos.
Moraali, olympiahenki tai ”reilu peli” ovat kauniita ja käyttökelpoisia periaatteita. Niiden tarkka sisältö on kuitenkin aivan liian yksilösidonnainen ja määrittelemätön olympiamitalien uusjakoa sanelemaan. Ratkaisusta on muodostumassa vaarallinen ennakkotapaus ja varma reitti päättymättömään suohon: maanantaina ehdittiin jo hylätä koko kisoista juoksija, joka ei yhdessä lajissa yrittänyt parastaan. Jollei päätöstä olisi lääkärintodistuksen perusteella peruttu, 1500 metrin olympiakullan olisi tiistaina voittanut Taoufik Makhloufia kehnompi urheilija.
Löysäilleet sulkapalloilijat sinänsä ansaitsivat Wembley Arenan buuauskonsertin mauttomasta performanssistaan. Vielä enemmän sellaisen ansaitsisi kansainvälinen sulkapalloliitto omastaan.
Kirjoittaja on lakimies ja tutkija, joka työstää väitöskirjaa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Kirjoittaja on myös urheilija ja penkkiurheilija, joka on sulkapalloilijana kelvoton.