Tuulen viemää: Romantiikan suunnannäyttäjä jo romaanina

vuosipäivät
Teksti
Minna Kontkanen
Tuulen viemää
Evelyn Keyes, Vivien Leigh ja Ann Rutherford. Kuva AP / New Line Cinema / Lehtikuva

Kaikkien aikojen romanttinen elokuva Tuulen viemää viettää ensi-iltansa 70-vuotispäivää 15. joulukuuta. Lähes nelituntinen rakkaustarina lienee elokuvahistorian suurin yleisömenestys. Rhettin ja Scarlettin syntytarina alkoi kuitenkin jo kauan ennen valkokankaalle päätymistä.

Atlantassa syntynyt sanomalehtitoimittaja Margaret Mitchell (1900-1949) julkaisi elämässään vain yhden romaanin, Tuulen viemän. Se voitti Pulitzerin vuonna 1937.

Nuoren Mitchellin elämässä oli yhtäläisyyksia Scarlett O’Haran elämäntarinan kanssa: myös toimittaja-kirjailija oli puoliksi irlantilainen, meni naimisiin lain molemmin puolin operoivan seikkailijan kanssa ja erosi heittiökumppanistaan.

Kuten monet viime vuosisadanvaihteen etelävaltiolaiset, myös Mitchell oli lapsena tekemisissä sisällissodan veteraanien kanssa.

Myöhemmin hän haastatteli sodan kokeneita artikkelisarjaan. Mitchellin tutkijat ovat arvelleet kokemuksen inspiroineen häntä kirjoittamaan romaanin.

Lopullisen sysäyksen kirjailijanuralleen Mitchell sai katkaistuaan jalkansa ratsastusonnettomuudessa. Hän alkoi kirjoittaa toipilasaikanaan romaania, jonka työnimi oli Tomorrow Is Another Day. Jalka parantui, mutta Mitchell työsti romaania kaikkiaan kymmenen vuotta ilman julkaisuhaaveita.

Vuonna 1935 häntä pyydettiin esittelemään Atlantaa kaupungissa vierailevalle kirjallisuusagentille. Tämä viehättyi Mitchellin persoonasta ja pyysi nähdä kaikki romaanikäsikirjoitukset, joita hän kirjoittaisi tulevaisuudessa. Seuraavana päivänä Mitchell rysäytti agentille matkalaukullisen Tuulen viemää -luonnosta. Loppu on kirjallisuushistoriaa.

Viralliset jatko-osat

Kirja tai elokuva lunastaa maailmanluokan viihdeklassikon aseman lopullisesti, kun jälkipolvet alkavat jatkaa tarinaa. Tuulen viemälle kävi näin siksikin, että Margaret Mitchell kieltäytyi kirjoittamasta romaanilleen jatkoa.

Alexandra Ripleyn romaani Scarlett ilmestyi vuonna 1991. Se kertoo hyvin melodramaattisesti, koittaako Scarlettin ja Rhettin romanssille – elokuvan kuuluisinta vuorosanaa mukaillen – uusi huominen.

Kirjasta tehty minisarja uusittiin TV2:lla viime kesänä. Scarlettia näytteli jälleen britti, Joanne Whalley-Kilmer. Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Rhett (alkuteos Rhett Butler’s People vuodelta 2007) on jonkin verran kiinnostavampi tapaus.

Sisällissodan historiaan tarkasti perehtyneen Donald McCaigin romaani kertoo Tuulen viemän tapahtumat sekä jonkin verran niitä edeltäneitä ja seuranneita juonikuvioita miespäähenkilö Rhett Butlerin näkökulmasta. Taistelukohtaukset ja orjamarkkinat vuorottelevat suhteellisen vähäisten ihmissuhdekohtauksien kanssa.

Valkoisten miesten klaanista puhutaan sen oikealla nimellä, ja osa tapahtumista kuvataan Rhettin toisen naisen, bordellinpitäjä Belle Watlingin silmin.

Toisin kuin elokuvasta, tästä jatkoromaanista kiiltokuvamaisuus on aika kaukana.

Ajankuvaa ja suunnannäyttöjä

Kuten epookkitarinat aina, myös Tuulen viemää kuvastaa tekoajankohtansa asenteita sen sijaan, että se vain kuvailisi
menneitä.

Kirjassa Scarlett puhuu välillä mustista umpirasistisin ilmaisuin, jotka epäilemättä sopivat 1860-luvun valkoisten plantaasinomistajien ajatuskaavoihin.

Häveliästä 1930-lukua kirjassa edustaa se, ettei valkoisten äärijärjestön Ku Klux Klanin nimeä mainita, vaikka muutama
keskeinen mieshenkilö selvästi kuuluu valkoisten kaapujen järjestöön.

Elokuvasta klaaniteema on siivottu kokonaan pois. Leffa uusintaa monia romanttisen viihteen stereotypioita, mutta se myös synnytti yhden uuden, jota jenkkielokuvat ja -televisio hyödyntävät edelleen: palvelijatar Mammy on Scarlettin niin sanottu ”sassy black best friend”, valkoisen naispäähenkilön rempseä ja sanavalmis musta luottoystävätär, joka kuitenkin on hahmona alisteinen emännälleen.

Hyvin samankaltainen tarina löytyy nykyaikaan sijoitettuna esimerkiksi viime vuonna ensi-iltaan tulleesta Sinkkuelämää-elokuvasta, jossa etelävaltioiden murretta pauhaava käytännönläheinen sihteeri (Jennifer Hudson) ratkaisee päähenkilö Carrien lemmenongelmat lähes yksinään.

Tuulen viemän musta palvelustyttö Prissy ei nykyaikana olisi enää mahdollinen, koska hahmo on umpityhmä ja jopa ikäänsä nähden hyvin lapsenomainen.

Nykykatsojan korvaan särähtää myös Mammyn oma rasismi tämän toistuvasti haukkuessa köyhiä valkonaamoja ”white trashiksi”, valkoiseksi roskaväeksi. Termin halventavuuteen on alettu kiinnittää huomiota vasta viime vuosina.

Lue Tuulen viemää -elokuvan syntytarina Suomen Kuvalehden numerosta 50/2009.

Katso Tuulen viemää YleTeemalta sunnuntaina 13. joulukuuta klo 18.

Teksti Minna Kontkanen