Sydänten kansleri

’Nyt kasvaa yhteen se, mikä kuuluu yhteen.” Sanat ovat Saksan liittotasavallan neljännen kanslerin Willy Brandtin, kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989.

Ehkä oli hyvä niin, ettei Brandt enää ehtinyt nähdä, kuinka kivu­liasta yhteenkasvaminen kuitenkin on ollut. Hän kuoli kolme vuotta lentäväksi lauseeksi tulleitten sanojensa jälkeen.

Brandtin kolmiosaisen elämän lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset, ne olivat jopa kaoottiset. Brandt syntyi 18. joulukuuta 1913 Lyypekissä myyjättären aviot­tomana poikana. Tähän tosiasiaan puuttuivat vastustajat negatiivisesti leimaten vielä silloinkin, kun Brandt oli jo pääsemässä politiikan huipulle.

Sosialistiseen työläispuolueeseen liittynyt Herbert Fram, kuten hänen oikea nimensä kuului, pakeni Willy Brandtin nimellä Tanskan kautta Norjaan Hitlerin tultua valtaan 1933 ja natsien kiellettyä puolueen. Norjassa hänestä tuli historian opiskelija. Intohimoisena antifasistina hän toimi myös reportterina Espanjan sisällissodassa.

Kun saksalaiset miehittävät Norjan, joutui kansalaisuutta vailla oleva Brandt vankeuteen, mutta pääsi pakenemaan Ruotsiin. Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä Brandt työskenteli skandinaavisten sanomalehtien kirjeenvaihtajana.

Kun Willy Brandt vuonna 1948 sai takaisin Saksan kansalaisuuden, nyt uudella nimellään, alkoi pian hänen elämänsä toinen jakso komeettamaisena nousuna Saksan poliittisella taivaalla. Hänestä tuli Saksan liittopäivien jäsen (1949–1957 ja 1965–1992) ja vuonna 1957 Berliinin pormestari.

Brandt valittiin vuonna 1969 nuoren tasavallan ensimmäiseksi sosiaalidemokraattiseksi kansleriksi. Liittopäivävaaleissa kolme vuotta myöhemmin sosiaalidemokraatit saivat ennenkuulumattoman äänivyöryn, lähes 46 prosenttia äänistä.

Brandtin poliittinen elämä oli nousua ja laskua, voittoja ja tappioita.

Yksi valtava tappio hänen pormestarikautenaan oli Berliinin muurin rakentaminen elokuussa vuonna 1961. Vain muutama päivä muurin jälkeen Brandt, joka omien sanojensa mukaan tunsi ”voimatonta raivoa”, piti tulisen puheen Berliinin parlamentissa.

”Betonipylväät, piikkilanka-aita, kuoleman vyöhykkeet, vartiotornit ja konekiväärit ovat keskitysleirin tunnusmerkkejä. Sellainen ei tule jäämään pysyväksi.”

Mutta kului 28 vuotta ennen kuin muuri murtui.

Puheessaan Brandt myös halusi kutsua Berliiniin entistä enemmän ihmisiä kaikkialta maailmasta, ”jotta he voivat nähdä sen systeemin kylmän, alastoman, brutaalin todellisuuden, joka lupasi ihmisille maanpäällisen paratiisin”.

Yksi kutsutuista oli John F. Kennedy, joka raatihuoneen parvekkeelta huusi hurraaville kaupunkilaisille: ”Ich bin ein Berliner.”

Kylmän sodan Euroopassa liennytyspolitiikka oli Brandtin kanslerikauden kulmakiviä. Kun Sak­sa vihdoin toisen maailmansodan jälkeen Brandtin ansiosta oli valmis tunnustamaan Oder–Neisse-linjan Puolan länsirajaksi, sopimuksen allekirjoitus tapahtui Varsovassa joulukuussa 1970.

Kirjassaan Andenken, muisto, Brandtin pojista keskimmäinen Lars kertoo tuokiokuvissa suhteestaan isään. Hän toteaa isän olleen kykenemätön hellyyden osoituksiin, tunteitten näyttämiseen myös lapsiaan kohtaan.

Mutta Varsovassa Willy Brandt näytti tunteitaan koko maailman edessä polvistumalla Varsovan gheton muistomerkin edessä. Kuva tästä miltei uskonnollisesta eleestä kulki ympäri maailmaa. Täällä tunnustautui maanmiestensä syyllisyyteen mies, jolla itsellään ei ollut mitään syytä.

Seuraavana vuonna Willy Brandt sai Nobelin rauhanpalkinnon.

Brandtin liennytyspolitiikkaa voitaneen pitää myös osatekijänä kommunististen hallitusten kaatumiseen Itä-Euroopassa. Hän oli valtion päämiesten kysytty keskustelukumppani ja esimerkiksi Mihail Gorbatšovin ystävä.

Kirjassaan Lars Brandt väittää isänsä olleen välinpitämätön ympärillään pyörivien ihmisten suhteen, missä asemassa he sitten toimivatkin. Tämä asenne koitui kanslerin kohtaloksi.

Willy Brandtin välittömässä läheisyydessä sihteerinä työskennellyt Günter Guillaume oli Itä-Saksan kanslerin varjoksi soluttama vakoilija.

Kun asia paljastui, Brandt jätti eronpyyntönsä toukokuussa 1974. Hänen seuraajakseen tuli tämän päivän saksalaisten ikoni, legenda jo eläessään, Helmut Schmidt. Schmidt totesi aikoinaan edeltäjästään: ”syntymästään asti kroonisesti yksinäinen mies”.

Kanslerikauden päätyttyä alkoi Brandtin elämän kolmas jakso. Suuri saksalainen patriootti, vakuuttunut eurooppalainen ja maailmankansalainen oli arvostettu myös maansa rajojen ulkopuolella. Omantunnon äänenä hän piti puheita ja esitelmiä, ei vain kotimaassaan, vaan ympäri maailmaa.

Hänestä tuli Sosialistisen internationaalin presidentti Geneven konferenssissa vuonna 1976, ja tässä virassa hän toimi kuolemaansa asti. Hän muutti Saksan kuvaa muualla maailmassa myöntämällä saksalaisten vastuun natsien hirmutekoihin, vaikka hän torjui ajatuksen kollektiivisesta syyllisyydestä.

Viimein syöpä vei Brandtin 8. lokakuuta 1992. Val­tiollisiin hautajaisiin saapui yli tuhat vierasta kaikkialta maailmasta.

Yksi Brandtin rinnalla 32 vuotta kulkenut puuttui. Brandtin viimeinen vaimo Brigitte Seebacher (vuodesta 1982) kielsi toista vaimoa, saksalaisten yleisesti arvostamaa Rut Brandtia tulemasta hautajaisiin.

Norjalaisen Rutin kanssa Brandtilla on kolme poikaa. Vanhin Peter on historian professori, keskimmäinen Lars kirjailija, nuorin Matthias monet tunnustukset saanut näyttelijä.

Myös Brandtin ensimmäinen vaimo oli norjalainen. Tästä avioliitosta on yksi tytär, Ninja, eläkkeellä oleva oslolainen opettaja.

Satavuotisjuhlien kunniaksi Saksan liittotasavalta on kuin Brandt-kuumeessa. Mies on jättänyt niin mahtavat jäljet tasavallan historiaan, että häneen palataan yhä uudelleen.

Kun natsi-Saksan tuhon jälkeen monet vain käänsivät takkinsa ja astuivat virkoihin uudessa Saksan liittotasavallassa, ei Willy Brandt tarvinnut takinkääntöä. Hän saattoi pysyä samana miehenä, joka aikoinaan joutui maanpakoon, koska tajusi, mitä Hitlerin valtaantulo toi tullessaan.

Willy Brandtin uskollisuus itselleen on varmasti yksi tekijä, miksi eivät vain vanhat vaan myös nuori polvi kunnioittaa ja ihailee häntä.

Mutta ihailuun ja kunnioitukseen liittyy myös tunteita, joita muuta kanslerit eivät ole saaneet osakseen. Saksan johtava viikkolehti Der Spiegel luonnehtii Brandtia Sydänten kansleriksi.

Helmut Kohl on saanut nimityksen Einheitskanzler, Saksan yhtenäisyyden kansleri. Ilman Willy Brandtin liennytyspolitiikkaa Kohl tuskin olisi tätä kunniaa tavoittanut.

Kirjansa lopussa Lars Brandt käy isänsä haudalla, kiinnittää huomionsa lähellä oleviin koivuihin ja toteaa:

”Koivut eivät ole kaikkein intiimeimpiä puita, ne sopivat häneen. Raskas ja kevyt yhtäaikaa, musta ja valkoinen, melankolinen ja iloinen, kylmä ja lämmin, taipuisa ja sitkeä, tiivis ja ilmava, mahtava ja arka.” SK