Sieppaukset: Harrastelija toimittajana voi vaarantaa kollegansa kriisimaissa

Kokeneet journalistit ovat yrittäneet käännyttää Syyriaan pyrkineitä amatöörejä takaisin.

Isis
Teksti
Jari Lindholm

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

”J. kertoo että av. työntekijöitä siepattu aamulla L Aleppossa. Syylliset ajoivat Range Roverilla. Älä jaa eteenpäin. Ja ole varovainen.”

Painoin enteriä, ja Facebook-viesti suhahti kohti Syyriaa. Viiden pitkän minuutin jälkeen tuli vastaus:

”Ok. Kiitos.”

Suuri helpotus. Kollega oli vielä elossa.

”Onko lisätietoja paikanninongelmasta? Voin soittaa K:lle jos haluat.”

”Kuuluvuus heikko. Ei tekstaa. Vitun satelliitti.”

”Ei huolta. Pysy matalana ja tule pois ASAP.”

Elokuussa 2013 Syyriasta oli tullut toimittajille surmanloukku. Ulkomaiset journalistit oli puolitoista vuotta aiemmin otettu vastaan toivon lähettiläinä kapinallisalueilla; nyt he olivat irakilaisen terroristijärjestön Isisin maalitauluja. Useita oli jo siepattu matkalla Turkin rajalta Aleppoon, jonka hallinnasta kapinallisryhmät ja presidentti Bashar al-Assadin armeija olivat taistelleet yli vuoden.

Sota oli vetänyt puoleensa paitsi suurten kansainvälisten tiedotusvälineiden veteraanitoimittajia myös kokemattomia freelance-reporttereita ja valokuvaajia – tulvaksi asti. Osa oli hankkinut kannuksia hieman aiemmin Libyan sisällissodassa, mutta monet olivat ummikkoja. Ja Syyria oli maailman vaarallisin työmaa veteraaneillekin.

Jokainen etulinjoille harhaillut amatööri aiheutti harmaita hiuksia ammattilaisille. Heitä ei voinut jättää heitteille. Loukkaantuneet oli järjestettävä hoitoon, kadonneita yritettävä jäljittää. Mikä pahinta, harrastelijat saattoivat vaaraan kaikki muut, usein pelkästään puhumalla sivu suunsa väärille ihmisille.

 

Talvella 2013, erään psykiatrisesta sairaalasta karanneen saksalaisen sekoiltua Aleppossa, saimme tarpeeksemme. Perustimme kahden ulkomaisen kollegan kanssa epävirallisen yhteyshenkilöringin, joka tarjosi kotitoimitusta vailla oleville freelancereille apua, opastusta ja tarpeen vaatiessa ”yhteyspisteen”: kokeneemman kollegan, johon pitää päivittäin yhteyttä ja joka osaisi nopeasti hälyttää apua, jos pahin tapahtuisi.

Käytännössä yhteyspisteinä olimme me kolme. Kellonajasta riippumatta.

Saimme projektillemme mukavasti henkistä tukea muun muassa ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchilta, joka oli auttanut monta journalistia pulasta. Silti oli alusta asti selvää, että työ pitäisi tehdä hyväntekeväisyytenä, oman toimen ohella.

Olin itse käynyt työmatkalla Aleppossa tammikuussa 2013. Tuolloin olosuhteet olivat vielä hyvät: vakavimpia uhkia toimittajan turvallisuudelle olivat tykkituli, ilmapommitukset ja tarkka-ampujat, eivät kauloja katkovat islamistit. Sieppauksia oli kuitenkin jo sattunut: amerikkalainen freelancetoimittaja Austin Tice oli kadonnut elokuussa 2012, hänen maanmiehensä James Foley kolme kuukautta myöhemmin. Joulukuussa 2012 amerikkalaisen NBC-televisiokanavan kokenut, arabiantaitoinen kirjeenvaihtaja Richard Engel kuvausryhmineen oli ollut viisi päivää pyssymiesten vankina Pohjois-Syyriassa. Ja vain muutama päivä lähtöni jälkeen Aleppossa siepattiin kolme ulkomaista journalistia, jotka vapautettiin vuorokautta myöhemmin.

Omat turvajärjestelyni olivat yksinkertaiset, mutta ne olivat toimineet hyvin yli 20 vuotta. Tärkeintä on olla mahdollisimman huomaamaton. Olen tehnyt konfliktialuematkani paria poikkeusta lukuun ottamatta yksin; se tuo liikkumiseen ketteryyttä, ja yksi valkoihoinen on aina pienempi maali kuin kaksi. Vältän suuria journalistilaumoja enkä kommunikoi satunnaisten kollegojen kanssa julkisilla paikoilla. En koskaan kulje samaa reittiä kahdesti; tämä on tärkeää varsinkin kaupunkisodissa, joissa ulkomaalaisten liikkeitä tarkkaillaan jatkuvasti. Aleppossa olimme oppaani Walid al-Ahmadin kanssa ajaneet puleerattujen vuokra-autojen sijasta paikallisilla romutakseilla ja vierailleet etulinjoilla ilman ennakkovaroitusta. Meitä ei osattu odottaa, ja kun sana ulkomaalaisesta lähti kiirimään, olimme jo häipyneet.

Näitä kokemuksia halusin jakaa nuoremmille.

Yhteyshenkilöringillemme olikin kysyntää. Talvella ja keväällä 2013 opastimme useita Syyriaan matkanneita aloittelevia toimittajia turva-asioissa. Kokeneemmillekin kelpasi tarjoamamme ”yhteyspiste”, mahdollisuus ilmoittautua kahdesti päivässä sovittuun kellonaikaan sotatoimialueen ulkopuolella päivystävälle kollegalle. Tutuiksi tulivat öiset tekstarit, koruttomat Facebook-viestit (”Kaikki ok, lisää huomenna”) ja Syyrian tietoliikennekaaoksessa seonneiden satelliittipaikantimien lähettämät hälytykset (”ALERT ALARM ON LOC LAT: 36.2 LON: 37.2.”), jotka onneksi useimmiten osoittautuivat vääriksi.

Kokemuksemme kollegojen säntillisyydestä olivat vaihtelevia. Toisten turvasuunnitelmat olivat aikatauluineen ja kontaktihenkilölistoineen niin tarkkoja, ettei meidän tarvinnut kuin kuitata ilmoittautumisviestit. Jotkut ilmoittivat häipyvänsä tutkasta useiksi viikoiksi ja jättivät meille isänsä tai äitinsä puhelinnumerot, ”kaiken varalta”. Toiset eivät ottaneet ymmärtääkseen määrittelemiemme aikaikkunoiden merkitystä, vaan saattoivat ilmoittautua tunteja myöhässä. Yritimme selittää, että siinä ajassa – jäljittäessämme heitä epätoivoisesti – sieppaajat olisivat ehtineet kuljettaa heidät Syyrian laidalta toiselle.

 

Ja sitten oli niitä, jotka eivät halunneetkaan oppia. Yksi heistä oli 55-vuotias kanadalainen harrastajavalokuvaaja Yves Choquette.

Choquette ilmaantui Turkin ja Syyrian rajalle Kilisin pikkukaupunkiin joskus kesällä 2013. Alusti asti meille oli selvää, ettei hänen pitäisi mennä lähellekään Syyriaa. Hänellä ei ollut ensimmäistäkään kokemusta sotajournalismista (opiskelijamielenosoituksia Montrealissa ei lasketa). Lisäksi hän oli ilmeisen piittaamaton tietoturvariskeistä, jotka kaikkien Syyriassa työskentelevien olisi muistettava. Eikä hän ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa.

Kilisissä tuona kesänä asunut amerikkalainen Ben Taub on kirjoittanut tapauksesta seikkaperäisen selostuksen. Choquetten kanssa tekemisissä olleet kollegat vahvistavat Taubin tiedot. Myös omat havaintoni tukevat hänen kertomustaan.

Choquette yritti Kilisissä hankkia itselleen syyrialaista fikseriä, opasta. Kokeneemmat kollegat olivat haluttomia auttamaan, ja ainakin yksi fikseri kieltäytyi keikasta vedoten Choquetten kokemattomuuteen. Taubin mukaan Choquette (artikkelissa ”Alex”) lähestyi tämän jälkeen Facebookissa ”noin 30:tä” syyrialaista, joiden profiilikuvissa oli ”aseita tai kapinallislippuja”. Lopulta Choquette löysi fikserin Taubin suosituksesta, minkä jälkeen hän riskejä ymmärtämättä kertoi 30 syyrialaiselle oppaansa henkilöllisyyden – sekä matka-aikataulunsa.

Vaikka Choquette viime hetkellä taivuteltiin lähtemään kotiin, tarinan loppu ei ole onnellinen. Fikseri, jonka henkilöllisyyden kanadalainen oli paljastanut tuntemattomille, lähti Syyriaan kuusi päivää myöhemmin. Hänet ja amerikkalainen freelance-reportteri Steven Sotloff siepattiin vain muutama minuutti sen jälkeen, kun he olivat ylittäneet Syyrian rajan.

Vuotta myöhemmin, 19. elokuuta 2014, terroristijärjestö Isis julkaisi YouTubessa videon, jossa mustiin naamioitunut mies leikkaa pään irti toimittaja James Foleyltä. Videon lopussa kuvaan ilmestyy kaljuksi ajeltu, oranssiin haalariin puettu Sotloff. ”Tämän Yhdysvaltojen kansalaisen elämä riippuu seuraavasta päätöksestäsi, Obama”, sanoo brittienglantia puhuva pyöveli.

 

Johtiko Choquetten varomattomuus Sotloffin sieppaukseen?

Ei välttämättä. Sotloff oli kokenut kettu; hän tunsi riskit. Hän myös tiesi, että hänen fikseriään todennäköisesti tarkkailtiin Choquetten laverreltua. Erään kollegan mukaan hän lähti Syyriaan kenellekään kertomatta, jotta kukaan ei olisi yrittänyt pysäyttää häntä.

Sotloff olisi kuitenkin voitu ehkä löytää, jos Choquette olisi suostunut kertomaan, kenen kanssa oli Facebookissa viestinyt. Ainakin muut journalistit olisivat tienneet, keihin ei kannata luottaa.

Mutta kanadalainen ei suostunut auttamaan Sotloffin etsinnässä. Edes vetoomus eräältä entiseltä panttivangilta ei kääntänyt hänen päätään. Taubin artikkelin ilmestyttyä hän kiisti jälleen tehneensä mitään väärää.

”Olen 55-vuotias”, Choquette sanoi. ”En ole tyhmä.”

 

Äärijärjestöjen ja rosvojoukkioiden vankeina Syyriassa on tällä hetkellä ainakin 20 ulkomaalaista. Heistä noin viisi on ulkomaisia toimittajia. Täysi varmuus luvuista on vain länsimaisilla turvallisuuspalveluilla, sillä kaikista sieppauksista ei ole koskaan kerrottu julkisuudessa. Esimerkiksi amerikkalaisen tutkija-toimittajan Peter Curtisin alias Theo Padnosin vapauttaminen 24. elokuuta tuli yllätyksenä, sillä harva oli edes tiennyt hänen olleen vankina kaksi vuotta.

Pienelle yhteyshenkilöringillemme journalistien katoamiset ovat olleet kova isku. Päällimmäinen tunne on avuttomuus: vaikka olisi kuinka hyvin perillä avustamansa kollegan liikkeistä Syyriassa, sieppauksen sattuessa voi vain ilmoittaa asian eteenpäin. Yhtään panttivankia ei ole toistaiseksi onnistuttu vapauttamaan nopealla toiminnalla; jotkut ovat päässeet pakoon ja jotkut on vapautettu miljoonalunnaita vastaan, mutta kun vankeuden tunneliin kerran joutuu, suunta on yleensä alaspäin. Näin kävi esimerkiksi James Foleylle: paikallinen kapinalliskomentaja myi hänet ääri-islamisteille.

Harva ulkomainen toimittaja enää suuntaa kapinallisten hallitsemille alueille Pohjois-Syyriaan. Viimeinen avustamani kollega oli norjalainen tutkiva journalisti, oman tiensä kulkija, joka yleensä katoaa Syyriaan viikkokausiksi. Hän palasi maasta elokuun alussa.

Samaan aikaan hävitys jatkuu. YK:n varovaisen arvion mukaan sodassa kuoli sen kolmen ensimmäisen vuoden aikana yli 190 000 ihmistä. Taistelu Syyrian toiseksi suurimmasta kaupungista Alepposta on kääntymässä kapinallisten tappioksi. Heidän hallitsemansa puoli kaupungista – se, jossa minäkin tammikuussa 2013 asuin – on lähes raunioitunut kuukausia jatkuneissa ilmapommituksissa.

Talvella alueelta häädetty äärijärjestö Isis on tekemässä voitokasta paluuta ja on tuoreimpien tietojen mukaan enää muutaman kilometrin päässä Turkin rajasta. Mutta ulkomaiset toimittajat voivat vain katsella räjähdyksiä Kilisistä ränsistyneen hotelli Istanbulin katolta. Syyrialaiset todella ovat nyt yksin.

 

Walid al-Ahmad sai surmansa 18. helmikuuta 2014 Idlibissä, Pohjois-Syyriassa. Taloustieteen opiskelija oli liittynyt islamistisen Jabhat al-Nusra -järjestön riveihin.

 

Päivitetty 28.8. klo 13.41: Vuosi 2003 korjattu 2013:ksi.