Nälkäisten kylä

Suomalaiset pakenivat katovuosia Jäämeren rannalle. Sen jälkeen Pykeijan löysivät myös natsit, pakastelaivat ja Stalinin herkut.

Norja
Teksti
Katri Merikallio
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Yatzy-pelin noppa lentää kaaressa vanhainkodin muovilattialle. ”No voi että, miten se nyt noin menhi”, Kalle Salmi ihmettelee.

Kalastajalla on kalastajan kourat. Kun niillä on 70 vuotta irrottanut kaloja jäisistä verkoista, sormet taipuvat huonosti noppapeliin.

”Ei haittaa”, toppuuttelee hoitaja Hanne Ingilæ ja kumartuu lattialle. Peli jatkuu.

Pykeijan kylän vanhainkodissa on tänään hyvä päivä. Aurinko paistaa, uuniturska tuoksuu. Asukkaat vilkuilevat suuren ikkunan suuntaan. Siitä näkee Jäämeren, sataman ja vanhan kalatehtaan. Niiden ympärille on kietoutunut liki yhdeksänkymppisten Kalle ja Linnea Salmen elämä alusta asti. Ja heidän vanhempiensa ja isovanhempien elämät.

Jos Linnea Salmi ja muut kalastajien vaimot eivät olisi nyt kiinni noppapelissä, he istuisivat keittiön pöydän ääressä antamassa hoitajille parhaita kalan perkaamis- ja paisto-ohjeitaan. He ovat jo iäkkäitä ja unohtelevat yhtä jos toista, mutta kalan he tuntevat.

Pykeijan kylää sanotaan pikku-Suomeksi. ”Jos mihinkä talohon menet, kyllä ne suomia puhuvat”, Linnea Salmi vakuuttaa.

Salmen puheessa sointuu Lapin murre. Sen rytmiin norjankieliset lainasanat taipuvat kivutta. Kun Linnea ja Kalle Salmi kävivät Pykeijan kansakoulua, suomen puhuminen oli tiukasti kielletty. Välitunneillakin. Mutta koska liki kaikissa kodeissa puhuttiin suomea, kieli säilyi. Nyt on toisin.

”Ei nuoret enää oshaaka.”

Kun Salmien lapset tulevat kylään, perheen kieli vaihtuu norjaan.

”Ku meidän päät tästä kaatuvat, se on kyllä sithe aivan norjaa”, Linnea Salmi aavistelee.

SK-video: Linnea ja Kalle Salmi kertovat kalastuksesta.

 

Vanhainkodin asukkaat käyvät lounaspöytään. Hanne Ingilæ vetää takin päälleen ja lupaa oppaaksi kylään. Alkusyksyn aurinko lämmittää, ja Jäämeri on harvinaisen lempeä.

Niemeen noussut kylä on sievä. Valkoiset, punaiset ja vihreät talot ovat tuoreessa maalissa. Aidat kulkevat suorassa. Vain kattojen poikkeuksellisen lyhyet räystäät paljastavat, että myrskyt ovat täällä totista totta. Jos räystäs olisi pitempi, koko katto voisi revetä irti.

Hanne Ingilæ syntyi ja kävi peruskoulun täällä. Muiden pykeijalaisteinien tavoin hänkin joutui muuttamaan 15-vuotiaana muualle jatkamaan opintojaan. Yhdeksän vuoden mutkan jälkeen Ingilæ kuitenkin palasi parin lapsen ja aviomiehen kanssa.

Yksi naapureista sirkkelöi lautaa paikatakseen punamultaisen varaston seinän. Toinen maalaa aitaa valkoisella. Jokainen nostaa katseensa työstä ja tervehtii ohikulkijoita hymyillen – päivää tai god dag, iästä riippuen.

Kahden talon välistä nousee hento savu. Sauna on lämmin, kun mies tulee mereltä.

Vasta 1960-luvun alussa kylään tuli autotie. 20 kilometrin pituinen rantatie yhdisti kylän muuhun maailmaan. Enää ei synnyttäviä äitejä, rakennushirsiä tai lypsylehmiä tarvinnut kuljettaa vuonon yli veneellä.

Kun Linnea ja Kalle Salmi olivat nuoria, kylässä asui yli 500 ihmistä. Koulu pursusi lapsia. Kirkossa seistiin seinämillä.

Nyt asukkaita on alle 200.

”Tuossa vasemmalla on kirkko ja hautausmaa siinä vieressä”, Hanne Ingilæ viittelöi.

Hautakivet kertovat, että niemellä ovat eläneet Salmen ja Inkilän – norjalaisittain Ingilæn – sukujen lisäksi myös Pääköt, Seipäjärvet, Marjavaarat, Salmelat ja Kiurujärvet. Ja moni kivi paljastaa, että lähtö on tullut kovin varhain.

Hautakivet kertovat suomalaissukujen vaiheista.

Eräänä päivänä Tuomas Pääkkö sai pettuleivästä tarpeekseen. Hän lähti hiihtämään kohti Jäämerta.

Ilman Suomen 1860-luvun nälkävuosia Pykeijan kylää tuskin olisi. Huonot sadot koettelivat Pohjois-Suomen väkeä monena vuonna peräkkäin. 1860-luvun lopulla kato iski armotta. Halla vei kaiken toivon yhdessä yössä.

Kokonaisia perheitä kuoli Lapin metsien keskelle lumihankiin ruokaa etsiessään. Pahimpana nälkävuonna 1868 kuoli lähes 8 prosenttia koko väestöstä. Se tarkoitti 138 000:ta ihmistä.

Jäämeren rannoilta tuli Lappiin porokyydillä kauppamiehiä. He kertoivat, että meressä riitti kalaa. Niin paljon, että saalis aivan hyppi veneeseen.

Ja mitä kaloja: turskaa, lohta, seitiä ja ryhävalaita, jotka ovat suuria kuin saari. Jollet ollut niiden kanssa varovainen, ne saattoivat pyrstöllään heittää veneesi pitkin rantakiviä. Vahvan ja pelottoman kalastajan pöydässä riitti aina syötävää, rasvaa vain pyyhittiin suupielistä.

Näitä tarinoita kuunteli myös nuori nälkäinen Tuomas Pääkkö Sodankylässä. Hän joutui raatamaan pitkät päivät metsässä isänsä kuoleman jälkeen elättääkseen äitinsä ja sisaruksensa. Eräänä päivänä Tuomas sai tarpeekseen pettuleivästä, kurjuudesta ja ikävistä naapureista. Hän veti hatun korvilleen ja sukset jalkaansa – ja lähti kohti Jäämerta.

Saman päätöksen tekivät tuhannet suomalaiset.

Ensimmäiset 200 kilometriä aina Inariin asti Tuomas saattoi hiihtää tien vartta pitkin. Sen jälkeen alkoi umpihanki.

Vain pororaidat vetivät pulkkaa hyytävässä pakkasessa tuntureitten yli. Ehkä 18-vuotias Tuomas pääsi yhden sellaisen kyytiin taittaakseen yli 150 kilometrin matkan Jäämeren rantaan. Siellä hän nousi veneeseen matkan viimeiselle etapille.

 

Järkytyksen on täytynyt olla suuri, kun Tuomas Pääkkö lopulta rantautui Pykeijaan. Kaikkialla kohosi löyhkääviä kalanpääkasoja. Hyytävä tuuli puhalsi kotikutoisten vaatteiden läpi. Yösijan saattoi löytää vain ahtaasta turvemökistä, jossa haisi hiki ja ulosteet. Täit olivat piinoista pienimpiä.

Vuonna 1869 kylässä asui jo 169 suomalaista, 15 norjalaista ja yksi saamelainen – sama määrä väkeä kuin tänään. Suomalaiset elivät tiiviissä yhteisössä ja suostuivat puhumaan keskenään vain suomea. Jos norjalainen mieli mukaan suomalaiseen venekuntaan, sai hän opetella käskyt ja vitsit uudella kiellä.

Mutta kauppiaitten puheet rasvaisesta, vatsan täyttävästä kalasta olivat totta. Hyppivätkö ne varsinaisesti veneeseen, tuskin, mutta jokaiselle päivälle riitti pöytään pantavaa. Ja leipäkin oli tehty oikeisiin vaaleisiin jauhoihin, jota venäläiskauppiaat vaihtoivat kuivattua kalaa vastaan.

Moni Jäämerelle tullut suomalainen kuljetti veneessä mukanaan lehmän ja lampaansa. Niilläkin oli uusiin oloihin totuttelemista. Koska heinä oli puuttomassa tunturissa vähissä, lehmille keitettiin merilevästä, kalanpäistä ja heinästä liemua, jonka hajun kerrotaan olleen kuvottava. Mutta lehmille se maistui.

Suomalaiset toivat mukanaan turkkien kätköissä myös siemenperunaa. Se istutettiin heti maahan. Suomalaisperuna ja -maito auttoivat taltuttamaan keripukin, joka koetteli lähinnä kalalla eläviä norjalaisia. Win-win, sanottaisiin nyt.

Tuomas sai luultavasti pestin veneestä ja asettui aloilleen. Hän osti kylästä hirsikehikon, jonka alullepanija oli monen suomalaisen tavoin päättänyt jatkaa matkaa Amerikkaan asti. Tuomas viimeisteli talon, jossa nyt liki 150 vuotta myöhemmin asuu edelleen Pääkköjä. Tällä hetkellä suomen kielen opettaja Kaija Pääkkö.

Kaija Pääkkö palasi eläkkeeltä kouluun opettamaan kylän lapsille suomea.

Opettaja Kaija Pääkkö odottaa koulun pihalla lapsia välitunnilta sisään. 72-vuotias Pääkkö ehti olla eläkkeellä jo seitsemän vuotta, kun hänet elokuussa hälytettiin töihin. Edellinen suomen kielen opettaja oli lähtenyt. Jos Kaija kuitenkin tulisi.

Takana oli ollut 23 vuotta suomen opettajana kylän koulussa. Hän on opettanut satoja kalastajaperheitten lapsia, heidän joukossaan niin Hanne Ingilæ kuin tämän kolme lasta sekä Kaija Pääkön omat kaksi lasta.

Vielä vuosituhannen vaihteessa suomea halusivat opiskella melkein kaikki lapset. Nyt suomen kielen tunnille juoksee koulun 17 oppilaasta enää kolme: Elian, Aksel ja Kristel.

Heistä kenenkään kotona ei puhuta suomea. Kristelin äiti on Thaimaasta, Elianin isä Albaniasta. Kaija Pääkkö rohkaisee lapsia kuitenkin harjoittelemaan värejä suomeksi kotona.

”Teillä kaikilla on mummo tai vaari, jotka voivat auttaa numeroiden ja värien opettelemisessa”, Kaija Pääkkö maanittelee. ”Te voitte hiukan jutella heidän kanssaan.”

Paltamossa syntynyt Kaija Pääkkö päätyi Pykeijaan kuoromatkan myötä 1980-luvun alussa. Yleisössä istui komea, jo viisikymmenvuotias kalastajamies Bjarne Pääkkö. Tämä iski silmänsä Kaijaan – ja sai lopulta tämän vaimokseen. Lapsia syntyi kaksi.

Pariskunnan lapset olivat 10- ja 6-vuotiaita vuonna 1994, kun tuulenpuuska heitti Bjarnen veneen kumoon. Sekä Bjarne että hänen veljensä Emil hukkuivat hyytävään veteen.

Vasta tänä kesänä Kaija Pääkkö palasi ensi kerran vuonoon katsomaan muistolaattaa, joka on kiinnitetty onnettomuuspaikan kallioon. Kaijan seuraksi vuonoon lipui avomereltä hitaasti kaksi suurta valasta.

Elisabeth Ingilæ Hastad muistaa natsimiehityksen ajan.

Viisivuotias Elisabeth seurasi Pykeijan kalliolta, kuinka tulirintama levisi.

Hanne Ingilæn isotäti Elisabeth Ingilæ Hastad leikkaa suurilla puutarhasaksilla vaivaiskoivuja valkoisen talonsa edessä rannan tuntumassa.

”Nämä niin kasvavath tähän tielle että pithää taas leikata.”

Kesä oli ennennäkemättömän lämmin, yli 30 astetta toista viikkoa. Jäämeressä oikeasti uitiin.

Hanne Ingilæn 15-vuotias poika Einar vetelee leveällä sudilla tervaa Elisabeth-tädin parisataa vuotta vanhan puohin seinään.

Kun Elisabeth oli vielä pikkuinen tyttö, puohin hyllyillä säilytettiin pyhävaatteita. Lauantai-iltana ne otettiin saunan jälkeen ulos. Sunnuntaiaamuna tummat sievät mekot ja päähineet laitettiin päälle ennen kuin lestadiolaisperhe lähti kirkkoon. Illalla ne aseteltiin taas varastoon odottamaan seuraavaa lauantaita.

Ingilæ Hastadin hauskasti taipuva suomi vilisee pykeijalaiselämän keskeisiä sanoja kuten möljä, ullivesi, taari ja paaski – aallonmurtaja, nousuvesi, levä ja vene.

Elisabeth Ingilæ oli vain parivuotias, kun Pykeijaan tuli sota ja saksalaiset. Saksalaiskomentaja Falck otti Pykeijan edustalla olevan suuren saaren valtakunnakseen. Rinteet miinoitettiin, tukikohta rakennettiin ja tykinpiiput suunnattiin Varanginvuonon suuntaan. Liittoutuneet oli pidettävä vuonosta pois.

Kalastajat pakotettiin kuljettamaan ammuksia, venäläisvankeja ja saksalaissotilaita Jäämeren kylästä toiseen.

Pykeijan äidit, lapset, lampaat ja lehmät lähtivät muutoinkin aina kesäisin tunturiin. Siellä oli enemmän heinää eläimille. Perheet olivat tunturimökeillä myös paremmassa turvassa saksalaisilta ja liittoutuneiden pommituksilta.

Vuonna 1944 saksalaiset lopulta aloittivat vetäytymisen – ja sytyttivät rannikon kylät ja kaupungit tuleen yksi toisensa perään. Viisivuotias Elisabeth seurasi kylän muiden lasten kanssa Pykeijan kallioilta, kuinka valtava tulirintama levisi vuonon toisella rannalla 10 kilometrin päässä Vesisaaren kaupungista kohti vuonon pohjukkaa. Kuinka ihmisten oli käynyt? Ja kuinka kylän?

Pykeijan saaressa saksalaiset pakkasivat kiivaasti tavaroitaan. Komentaja Falck vaati kalastajat veneineen jälleen käyttöönsä. Kaikki irtain lastattiin aluksiin ja veneet lähetettiin Vesisaaren puolelle. Jäljelle jäi vain yksi vene ja komentaja itse. Hän painoi kahvan alas.

Jalkapohjiin ja keuhkoihin asti tuntui, kun miinoitetut rakennukset ja tykit räjähtivät valtavalla paineella taivaan tuuliin.

Vesisaaresta katsottuna on täytynyt näyttää siltä, että koko Pykeija paloi.

Mutta komentaja Falck käänsikin selkänsä, nousi veneeseen ja lähti.

Toisin kuin lähes koko Pohjois-Suomi ja Pohjois-Norja, Pykeija säästyi. Siellä seisoo edelleen hyvin vanhoja taloja.

”Niin kuin tuo Lassigård”, Ingilæ Hastad viittelöi matalan valkoisen talon suuntaan.

Talo tuotiin Vesisaaresta 1740-luvulla ja pystytettiin laiturin viereen kalanostajan kodiksi. Siinä on liki 200 vuoden aikana asunut niin Suomesta tulleita parempaa elämää etsineitä miehiä, kalanleikkaajatyttöjä kuin kalakauppiaita.

Nyt talo toimii kyläläisten kohtaamispaikkana ja turistien info-pisteenä.

 

SK-video: Elisabeth Ingilæ Hastad kertoo lapsuuden sotamuiston Pykeijasta.

 

Kalastaja Yngve Pedersen katselee saaren rinteellä istuvia lokkeja Tiira-veneensä kannelta kylän poukaman toiselta reunalta. Tiiran keulaköydet ovat kiinni laiturissa, lepuuttajat roikkuvat levollisina veneen kyljillä. Tällaisena tyynenä iltana kaikilla on mukavampaa.

71-vuotias Pedersen on ollut kalastaja aina. Niin olivat hänen isänsä ja isoisänsäkin. ”Pikkupoikana aloin nostella lohta isän kanssa kesäisin. Isällä oli puuvene, Tiira sekin nimeltään.”

”Me kalastimma yhdessä siihen asti kunnes isä heitti kalastuksen pois ja möi venehen.”

55 vuotta merellä ei ole jättänyt Pedersenin kasvoihin uurteita, mutta käsiään hän hieroo. Kun jäisiä kaloja irrottaa verkoista, nivelet alkavat turvota ja särkeä. Ammattitauti.

Yngve Pedersenin äidin isoisä Tuomas Pääkkö nosti kalaa vielä avoimeen puuveneeseen, jota soutamaan tarvittiin kolme, neljä miestä. Purje vedettiin mastoon, kun kalaan lähdettiin hakemaan kauempaa.

Kalasaalis kuivattiin ja myytiin venäläisille. Myöhemmin kuivakalaa vietiin isoja määriä aina Italiaan ja Nigeriaan asti.

Sitten länsimaalaiset halusivat lautaselle valmiita kalafileitä. Suuret pakastelaivat tulivat hakemaan niitä Pykeijan edustalta. Lahti piti ruopata syvemmäksi ja rakentaa toinenkin aallonmurtaja. Mutta kun talven myrskytuuli tulee rajuna koillisesta, mainingit lyövät edelleen aallonmurtajien yli. Silloin ei auta kuin vetää veneet maihin.

Pykeijan veneet on rakennettu kestämään Jäämeren myrskyjä.

”Muutamme kaikki sinne, missä meille aikuisille taataan töitä ja lapsille koulu”, ilmoituksessa luki.

Yngve Pedersen on ollut onnekas. Vaikka myrskyt ovat koetelleet, hän ei ole koskaan joutunut merihätään.

Ystäviä ja sukulaismiehiä on mennyt. Kahdeksan kaikkiaan, Pedersen laskee. Paha paikka oli 1963, kun kolme kylän miestä hukkui ajettuaan karille. Ja sitten kun ne Yngven enot Bjarne ja Emil Pääkkö hukkuivat.

1980-luvulla alkoivat muutenkin vaikeat ajat. Kalakannat hupenivat. Kalaa kuljetettiin Kiinaan leikattavaksi. Pykeijan kalatehdas päätyi konkurssiin. Yhdeltä istumalta puolet kylän aikuisista oli vailla työtä.

Soppakala saatiin merestä edelleen ja perunat pellolta, mutta niillä ei maksettu dieseliä, ei kahvia eikä sähkölaskuja.

Kylän puuhaihmiset istuivat alas pöydän ääreen ja listasivat vaihtoehdot.

Yksi nousi ylitse muiden. Niin pykeijalaiset laittoivat yhteistuumin norjalaislehtiin ilmoituksen, että myynnissä oli kokonainen kalastajakylä asukkaineen päivineen.

”Muutamme kaikki sinne, missä meille aikuisille taataan töitä ja lapsille koulu”, ilmoituksessa luki. Tempaus herätti suuren huomion ja yhteydenottoja tuli niin Ruotsista kuin aina Kanadasta asti.

Mutta kylän pelastaja oli lähtenyt liikkeelle jo aikaa sitten idästä.

 

Kalastaja Yngve Pedersen nostaa merestä kuningasrapuja, turskaa, seitä ja lohta.

Yngve Pedersen sai ensimmäisen yllätyksen verkkoonsa 1986. Se oli valtava.

Kiitos kuuluu Stalinille. Hän halusi, että Neuvostoliiton itärannikolla Beringinmerellä elävä jättimäinen kuningasrapu siirretään ja istutetaan myös Barentsinmerelle, lähemmäs Moskovan ja Pietarin ruokapöytiä.

Tiedemiehet pantiin asialle – mutta he epäonnistuivat. Heille kävi kuten Stalinin pettäneille yleensä kävi.

1960-luvulla Nikita Hruštšov päätti yrittää uudestaan. Ja tällä kertaa siirtäminen onnistui. Hruštšov ei kuitenkaan aavistanut, että kuningasrapu ei kunnioittaisi Neuvostoliiton rajaa. Rapu lähti kömpimään sosialismin sydänmailta meren pohjaa pitkin kohti länttä.

Katkarapuja nostellut Yngve Pedersen sai ensimmäisen kuninkaallisen yllätyksen verkkoonsa 1986. Se oli valtava. Ja sotki kalaverkot perusteellisesti.

Mikä lienee ydinkokeiden luoma mutanttimonsteri, Pykeijassa hämmästeltiin.

Norjalaiset ja neuvostoliittolaiset olivat kuitenkin jo ehtineet sopia, että kuningasrapua ei kalasteta. Ensin vain tutkitaan. Mutta pian markkinoiden imu voitti ja lupia kaupalliseen kalastukseen alkoi hellitä.

Siinä vaiheessa vuonon pohja oli jo mustanaan jättirapua.

 

SK-video: Kalastaja Yngve Pedersen kertoo kuningasravun pyynnistä.

 

Kalastaja Yngve Pedersenin rapukiintiö on tälle vuodelle jo täynnä, mutta toisen pykeijalaiskalastajan Ken Gøran Ingilæn ei. Perjantaiaamu on niin tyyni, että Ingilæ lähti kuuden aikaan merelle pienimmällä perämoottorillaan.

Rapumerrat lasketaan 120 metrin syvyyteen. Syötiksi laitetaan ylijääneet hukkakalat. Toisin kuin kalastajat, jättirapu syö mitä vain.

Nyt nosturi koukkii alhaalta Ingilæn veneen pohjalta kolme suurta muovilaatikkoa Pykeijan rapulaiturille.

Norway King Crab -yhtiön mies Gentjan Kryeziu poimii varastohallissa rapuja laatikoista, koettelee niiden jalkoja ja lajittelee aamun saaliin suuriin saaveihin. Ravut liikehtivät äkäisesti, ja Kryeziu saa katsoa tarkkaan, ettei sormi jää jättiravun saksien ulottuville.

Ingilæ teki aiemmin tehtaalla samaa hommaa kuin Albaniasta tullut Kryeziu tekee nyt: valvoi rapujen laatua, piti yhteyttä mereltä tulevien kalastajien kanssa ja saatteli ravut elävinä eteenpäin. Mutta Ingilæ tajusi, että merellä tienaa paremmin kuin laiturilla.

Tämän aamun saaliista Kryeziu kirjaa toimistossa Inkilän rapukiintiötilille 4 000 euroa.

Ken Gøran Ingilæ hymyilee hiljaa. Vain ympärillä kaartelevat lokit kirkuvat. Kuningasrapu on tuonut Pykeijaan vaurauden, jollaisesta aiempina vuosisatoina ei voitu edes uneksia.

Inkilän kaltaisia nuorempia kalastajia on enää kolme, eivätkä Ingilæn omat pojat jatka isänsä ammatissa. Mutta Kryeziun Elian-poika pyörii tehtaan ympärillä odottamassa isäänsä.

Hän on se sama poika, joka tahtoo koulussa oppia suomea.

Saksalaiset perustivat sodan aikana tukikohtansa kylän edustalla olevalle saarelle.

 

Kun perjantai-ilta kääntyy hämärään, Salmen pariskunta katselee vanhainkodin suuresta ikkunasta merelle.

Hanne Ingilæ asettelee kylän terveysyhdistyksen hankkimia tuliteriä kuntolaitteita tunturin kupeeseen.

Kalastaja Yngve Pedersen on lähtenyt vaimonsa kanssa kesämökille.

Ken Gøran Ingilæn aamulla saalistamat ravut on jo kiidätetty sadan kilometrin päähän Kirkkoniemen lentokentälle.

Kello 21.10 ravut nostetaan alumiinifoliolla vuoratuissa laatikoissa Norwegianin lentokoneen ruumaan matkalaukkujen päälle.

Huomenna niiden jalat ovat Lontoossa gourmet-ravintolassa nälkäisen ruokailijan illallislautasella.

Annoksen hinta on 80 euroa.

 

Artikkelin lähteenä on käytetty Tarja Lappalaisen kirjaa Ruijansuomalaisten elämää (Siirtolaisuusinstituutti, 2011).