Tanskan malli
Tanskalaiset tykkäävät viettää aikaa yhdessä. Mutta hyggeä on vain läheisten ystävien kanssa. Uusia ihmisiä he eivät halua päästää kotiinsa. Eivätkä oikeastaan koko Tanskaan.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Yhdeksän vuotta sitten Majken Felle muutti tänne, ghettoon.
Vielä silloin Mjølnerparken oli aivan virallisesti ghetto, ja juhlissa puolituttu mies sanoi hänelle, että oli hyvä, kun alueelle muutti myös hänen kaltaisiaan ihmisiä.
Sellaisia, jotka käyvät töissä ja tienaavat ihan hyvin. Joilla on korkeakoulututkinto eikä rikostuomioita. Jotka ovat syntyperäisiä tanskalaisia, länsimaalaisia.
Felle on peruskoulun opettaja julkisessa koulussa, kotoisin Kööpenhaminan ulkopuolelta.
Mjølnerparkenissa melkein kaikki ovat ”ei-länsimaalaisia”, kuten asia Tanskan asuntoministeriön tilastoissa ilmaistaan.
Niin on ollut siitä saakka, kun nelikerroksiset tiilitalot 1980-luvun lopulla rakennettiin. Kööpenhaminaan tuli pakolaisia varsinkin Lähi-idästä ja Somaliasta. Mjølnerparkista annettiin heille vuokra-asuntoja.
Nykyään yli 80 prosenttia naapuruston asukkaista on maahanmuuttajia tai heidän lapsiaan. Melkein 40 prosenttia on työttömänä. Asukkaiden koulutus- ja tulotaso on keskimääräistä matalampi ja rikostuomioiden määrä korkeampi.
Mutta enää Mjølnerparken ei ole ghetto, ainakaan virallisesti. Nykyään Tanskassa sanotaan: parallelsamfund. Rinnakkaisyhteiskunta.
Tänään Mjølnerparkenissa on hiljaista.
Ihmisiä kyllä istuu läheisessä Superkilen-puistossa paljonkin, sillä kauan odotettu kevät on tullut. Tuomet kukkivat pitkissä riveissä valkoisina ja vaaleanpunaisina. Niiden välissä vilahtelee pyöräilijöitä sortseissa, vaikka vielä ei ihan tarkenisi.
Asukkaat istuisivat mielellään ulkona myös Mjølnerparkenissa ja antaisivat lastensa leikkiä pihoilla, mutta juuri nyt se ei onnistu. Pihoja ei ole. Niiden paikalla on kaivinkoneen tekemiä monttuja ja metallista verkkoaitaa. Yhteen työmaa-aitaan on kiinnitetty lakana: Vores hjem er ikke til salg. Kotimme eivät ole myynnissä.
Mutta ne ovat.
Korttelit on rakennettu vanhan paperitehtaan paikalle Nørrebron kaupunginosaan, lähelle Kööpenhaminan keskustaa. Punaista tiiltä ja parvekkeissa valkoiset puukaiteet, liki parituhatta asukasta.
Mjølnerparken on ollut Tanskan ghettolistalla kolmetoista vuotta. Niin kauan kuin ongelma-alueita on luetteloitu.
Listalle on kerätty naapurustot, joiden asukkaiden enemmistö ei ”osallistu Tanskan kulttuuriin, yhteiskuntaan tai työmarkkinoille”. Sitten niihin on kohdistettu toimia, joilla asukkaat saadaan osallistumaan. Vuosi vuodelta järeämpiä toimia.
Enää Mjølnerparkeniin ei voi muuttaa, jos elää sosiaalitukien varassa.
Jos alueella tekee rikoksen, siitä saa kaksi kertaa kovemman rangaistuksen kuin samasta rikoksesta jossain muualla.
Ja kun lapsi täyttää täällä vuoden, hänen on mentävä tanskankieliseen päiväkotiin, jotta oppisi tanskalaista demokratiaa. Jos ei mene, vanhemmat menettävät sosiaalitukensa.
Niin määräävät ghettolait. Ne säädettiin vuonna 2018 pääministeri Lars Løkke Rasmussenin hallituskaudella.
Rasmussen oli vannonut hävittävänsä ghetot lopullisesti Tanskasta.
Mutta kun hänen keskustaoikeistolainen hallituksensa hävisi vuoden 2019 vaalit, Mjølnerparken oli yhä olemassa.
Nyt vallassa ovat sosiaalidemokraatit, joiden johdolla Tanskassa on lakattu puhumasta virallisesti ghetoista.
Pääministeri Mette Fredriksenin hallitus ei silti suhtaudu ei-länsimaalaisiin suopeammin kuin edeltäjänsäkään. Päinvastoin. Sosiaalidemokraatit kiristävät maahanmuuton ehtoja.
Hallituksen tavoite on nolla turvapaikanhakijaa.
Kun Johan Strang lähti 1990-luvulla Vaasasta Tanskaan opiskelemaan, hän ihastui kulttuuriradikaaliin ”hippi-Tanskaan”. Kööpenhamina oli suurta maailmaa. Kaupungissa oli vahvat liberaalit arvot, monia vähemmistöjä ja kulttuureita.
Mutta Kööpenhaminan ulkopuolelta alkoi toinen Tanska. Vahva, kansalliskonservatiivinen Jyllanti, jossa pidettiin perinteisistä arvoista ja Tanskan lipusta.
Konservatiivisella maaseudulla ei juhlittu vähemmistöjä. Niitä ei juuri ollut, eikä ole vieläkään.
”Jos ajattelee poliittista kulttuuria, on olemassa kaksi tai ehkä kolme eri Tanskaa, jotka ovat aika erilaisia”, Strang sanoo. Hän on Pohjoismaiden tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, erikoistunut poliittiseen historiaan.
Se, mikä Tanska milloinkin on vahvimmin esillä, riippuu ”poliittisista tuulahduksista”.
Niitä Tanskassa riittää.
Viime vuosina todellisuus on jopa ylittänyt Tanskan politiikkaa käsittelevän Vallan linnake -sarjan käänteet.
Entinen Venstre-puolueen pääministeri Lars Løkke Rasmussen ilmoitti vuonna 2021 perustavansa uuden puolueen. Se oli uusi, maltillinen keskustapuolue Moderaatit, joka vaaleissa mursi Tanskan blokkipolitiikan ja pääsi hallitukseen.
Nyt maassa on poikkeuksellinen enemmistöhallitus. Se on erittäin epäsuosittu, sillä politiikassa on tavallista vähemmän vastakkainasettelua. Tanskalaiset haluavat, että politiikka on viihdyttävää, Strang sanoo.
Tanskassa syntyy uusia puolueita taajaan ja poliittinen keskustelu on paljon radikaalimpaa kuin Suomessa tai Ruotsissa. Ei ole tavatonta, että poliitikot heittelevät hulluja ideoita, sillä sananvapaus on tanskalaisen demokratiakäsityksen tärkein osa.
Täytyy voida sanoa melkein mitä tahansa.
Mutta 20 vuotta sitten tapahtui muutos. Retoriikasta tuli suorastaan ilkeää. Silloin vanha hippi-Tanska siirtyi syrjään, Strang sanoo.
”Tuli tämä kansanpuolueen Tanska.”
Kansanpuolueen perusti Pia Kjærsgaard. Hän oli entinen kotiäiti ja edistyspuolueen kansanedustaja. Vaalea, ystävällisesti hymyilevä keski-ikäinen nainen, silmälasit ja polkkatukka.
Kjærsgaard ja Kristian Thulesen Dahl olivat eronneet Tanskan edistyspuolueesta vuonna 1995 ja perustaneet uuden, oikeistopopulistisen ryhmän. Se vastusti maahanmuuttoa, islamia ja Euroopan unionia, ja Kjærsgaard oli sen kiistaton johtaja.
Oli vaalikevät 1998, kun Kjærsgaard vieraili Nørrebrossa.
Kaupunginosassa oli levotonta, äärivasemmistolainen ryhmä osoitti mieltä. Se osoitti mieltä usein, ja toisinaan protestit paisuivat mellakoiksi.
Nørrebro on vanhaa sosialistien, anarkistien ja punkkarien aluetta. Paljon nuoria, paljon työläisiä, paljon työttömiä.
Siellä ei katsottu kansanpuoluetta hyvällä. Ei sitä eikä muita oikeistopuolueita.
Vaalimainoksia revittiin, poliitikoille huudeltiin kadulla.
Joku tunnisti Pia Kjærsgaardin, kun tämä istui taksissa. Avasi auton oven ja löi käsivarteen.
Sitten hän sai peräänsä vihaisen väkijoukon, joka heitteli kiviä ja kananmunia. Poliisin oli saatettava Kjærsgaard pois Nørrebrosta.
Kuka Kjaersgaardin kimppuun oli hyökännyt?
Kaikki viittasi siihen, että äärivasemmistolaiset.
Vasemmistolainen politiikan kommentaattori jopa pyysi Information-lehdessä Kjæsgaardilta anteeksi. Toinen kommentaattori kirjoitti Weekendavisenissa, että Kjærsgaard oli kyllä ansainnut hyökkäyksen ja hänen sietäisi maksaa poliisille aiheutuneet kulut itse.
Pastori Søren Krarupin mielestä hyökkäys oli esimerkki maahanmuuton ja monikulttuurisuuden seurauksista. Hän kirjoitti niin Jyllands Postenissa. Hän kuului isänmaalliseen Tanskalaiseen liittoon, joka oli lähellä Tanskan kansanpuoluetta.
Nainen, joka rohkeasti puolusti Tanskaa ja tanskalaisuutta, häädettiin väkivaltaisesti ulos Nørrebrosta.
Oikeastaan kysymys oli siitä, että Nørrebro trendikkäine kahviloineen, moskeijoineen ja hijab-vaatekauppoineen oli epätanskalainen. Ja Pia Kjærsgaard oli todellisen tanskalaisuuden oikea puolustaja.
Siinä maaliskuussa Tanskan kansanpuolue sai parlamenttiin ensimmäiset kansanedustajat.
Kolme vuotta myöhemmin puolue määritteli Tanskalle uuden maahanmuuttopolitiikan.
Kaikki puolueet olivat koventaneet maahanmuuttokantojaan. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuista oli pari kuukautta. Lehdet kirjoittivat hyvistä ja huonoista muslimeista. Yhteen törmäävistä sivilisaatioista ja islamin hiipivästä ylivallasta.
Mutta jyrkin oli Tanskan kansanpuolue.
Se sai marraskuun 2001 parlamenttivaaleissa kolmanneksi eniten ääniä ja syrjäytti sosiaalidemokraatit.
Keskustaoikeistolainen Venstre ja konservatiivipuolue ottivat kansanpuolueen hallituksen tukipuolueeksi: kansanpuolue tukisi hallituksen päätöksiä parlamentissa. Vastineeksi se saisi vaikuttaa maahanmuuttopolitiikkaan.
Hallitus esitteli uudet maahanmuuttolait seuraavana vuonna. Euroopan tiukimmat, se sanoi.
Humanitaarisin perustein myönnettyjen turvapaikkojen määrä laskettiin minimiin. Pakolaisten sosiaaliturvaa leikattiin kolmanneksella.
Perheenyhdistämistä vaikeutettiin.
Tanska alkoi valikoida pakolaisia heidän ”kotoutumispotentiaalinsa” perusteella. Käytännössä turvapaikkoja annettiin mieluummin kristityille kuin muslimeille.
YK:n pakolaisasiain päävaltuutettu ja Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu moittivat lakeja. Ruotsin sosiaalidemokraattinen hallitus syytti: Tanska oli hylännyt pohjoismaisen solidaarisuuden.
Pia Kjærsgaard vastasi, että jos Ruotsi halusi muuttaa Tukholman ”Skandinavian Beirutiksi, jossa käydään klaanisotia, tehdään kunniamurhia ja joukkoraiskauksia”, he saisivat kaikessa rauhassa tehdä niin.
”Me voimme aina pystyttää muurin Øresundin sillalle.”
Kuudessa vuodessa Tanskaan saapuneiden pakolaisten määrä laski yli viidestätuhannesta 233:een.
Marraskuussa 2003 Kjærsgaard kirjoitti blogiinsa:
”Meille jotka asuimme Kööpenhaminassa 1950- ja 60-luvuilla, Nørrebro oli jotakin erityistä. (- -) Nørrebrossa ei ollut helppoa järkyttää ketään, sillä olimme nähneet jo kaiken. Snobeille ei ollut tilaa. Siellä oli avarakatseinen ilmapiiri ja paljon suvaitsevaisuutta.
Nyt Nørrebro on muuttunut täysin.
Suvaitsevaisuus on kadonnut.
Yksi syy siihen on, että Nørrebrosta on tullut muslimien enklaavi.
Minne islam saapuu, sieltä suvaitsevaisuus lähtee.”
Majken Felle on saanut ilmoituksen vuokrasopimuksensa päättymisestä. Moni Mjølnerparkenissa on saanut.
Talot omistava yhtiö on myynyt ghettolakien nojalla puolet Mjølnerparkenin asunnoista. Ensin ne remontoidaan. Uusi omistaja, asuntosijoitusyhtiö, Nrep on kertonut nostavansa vuokria 50 prosenttia. Sen jälkeen nykyisillä asukkailla ole enää varaa asua alueella. Ja se on tarkoituskin.
Julkisesti tuettujen asuntojen osuus saa olla jatkossa korkeintaan 40 prosenttia. Ei-länsimaalaisia asukkaita saa olla korkeintaan joka kolmas.
Felle ei tiedä vielä lopullista muuttopäiväänsä. Hän ja yksitoista muuta asukasta ovat haastaneet Tanskan asuntoministeriön oikeuteen. He syyttävät Tanskaa syrjinnästä.
YK:n ihmisoikeusasiantuntijatkin ovat moittineet maata asuinalueiden myymisestä ja vaatineet lopettamaan, kunnes asia on käsitelty oikeudessa. Mjølnerparkenin tapausta käsitellään nyt Euroopan unionin tuomioistuimessa.
Prosessi kestää vuosia ja vie kaiken Fellen vapaa-ajan.
Kun joku haluaa tietää, mitä Tanskan kuuluisimpaan ghettoon kuuluu, Felle kaivaa esiin suuren mustakantisen kalenterinsa, etsii tyhjän välin ja vastaa silloin kysymyksiin.
Ei, Mjølnerparkenissa ei ole vaarallista. Tämä on paras alue, jolla hän on asunut.
Ei, Mjølnerparkenissa ei noudateta sharia-lakia, vihata yksin asuvia naisia, homoja tai juutalaisia.
Asukkaat tervehtivät pihalla ja tuntevat toisensa. Jos jotakuta ei ole näkynyt hetkeen, naapurit käyvät katsomassa onko kaikki kunnossa. Ennen remonttia naapurusto oli viihtyisä ja vihreä ja täynnä leikkiviä lapsia.
Vaikka onhan ongelmiakin ollut, kieltämättä.
Kortteleissa on poltettu autoja, jengit ovat ottaneet väkivaltaisesti yhteen ja vuonna 2017 nuori mies kuoli ammuskelussa läheisellä parkkipaikalla.
Jos asuu vaikkapa Jyllannissa ja tietää Mjølnerparkenin vain mediasta, saattaa hyvinkin ajatella, että naapurusto on vaarallinen rinnakkaisyhteiskunta, Felle sanoo.
”Ja silloin ajattelee varmasti, että on hyvä, että ongelmalle tehdään jotakin.”
Huivipäinen nainen tervehtii Felleä parkkipaikalla. Hän on naapuri, ihmettelee, mitä Felle puuhaa.
”He ovat toimittajia”, Felle sanoo.
Nainen tekee merkitsevän ilmeen ennen kuin poistuu.
”Hän on antanut paljon haastatteluja. Monet täällä antoivat niitä ennen paljon”, Felle selittää.
Mjølnerparkenin asukkaat ovat väsyneitä. Tutkijoihin, poliitikoihin ja toimittajiin. Naapurustossa on pyörinyt jo liikaa heitä.
”Olemme objekteja”, Felle sanoo.
Kaikki haluavat jotakin. Kortteleista on tehty tutkimuksia, kirjoitettu kansainvälisissä ja tanskalaisissa lehdissä.
Mutta mitä iloa siitä on ollut?
Mjølnerparkenin tapaus on ollut EU-oikeudessa puoli vuotta, ja asukkaat ovat joutuneet muuttamaan remonttien tieltä monta kertaa väliaikaisiin asuntoihin tai motelliin. Osa on kyllästynyt ja lähtenyt muualle.
”Mikään ei ole muuttunut”, Felle sanoo.
”Ghettolaki ei ole edes puheenaihe Tanskassa.”
Sanotaan, että Tanskan ulkomaalaislakeihin on tehty 2000-luvulla sata muutosta.
Perheenyhdistämisen sääntöjä on rukattu monta kertaa. Kasvot peittävän burkan käyttäminen julkisilla paikoilla on kielletty. Kansalaisuusvaatimuksia korotettu.
Rikostuomion saanut ulkomaalainen ei voi enää lainkaan saada Tanskan kansalaisuutta. Jos ei suostu kättelemään kotikuntansa pormestaria, ei voi saada Tanskan kansalaisuutta.
Turvapaikan saaneen pakolaisen voi palauttaa, jos lähtömaan turvallisuustilanne on parantunut edes väliaikaisesti.
Viranomaiset voivat takavarikoida turvapaikanhakijoilta käteistä, koruja ja muita arvoesineitä heidän aiheuttamiensa kustannusten kattamiseksi. Vuonna 2018 Tanskan hallitus julkaisi sittemmin haudatun suunnitelman, jonka mukaan turvapaikanhakijat olisi lähetetty seitsemän hehtaarin kokoiselle Lindholmin saarelle. Stegenlahdella sijaitsevaa saarta käytettiin 1900-luvun alussa sairaiden eläinten karanteenipaikkana.
Vuonna 2020 Tanska solmi alustavan sopimuksen vastaanottoleirien perustamisesta Ruandaan. Tarkoitus oli, että Tanskaan hakevat turvapaikanhakijat odottaisivat siellä, että Tanskan viranomaiset käsittelisivät heidän hakemuksensa.
Euroopan unionin kanta oli, ettei hanke ole mahdollinen, ja toistaiseksi Tanska on lopettanut keskustelut Ruandan kanssa. Se tahtoo edelleen siirtää turvapaikanhakuprosessin Euroopan ulkopuolelle, mutta nyt yhdessä muiden EU-maiden kanssa.
Sosiaalidemokraattien johtaman hallituksen kaudella Tanskassa on alettu puhua ”paradigman muutoksesta”: turvapaikkaprosessi keskittyy integraation sijaan palautuksiin.
Tanskan kansanpuolue ei ole koskaan ollut hallituksessa. Silti se on muuttanut koko Tanskan politiikkaa. Nyt kaikki suuret puolueet vastustavat maahanmuuttoa.
Kansanpuolueen kannatus on romahtanut.
Äsken on syöty kakkua, kohta tulevat pitsat. Tanskalais-norjalainen seurue istuu Nørrebro-puistossa piknikillä.
Ystävykset ovat viettämässä norjalaisen Rannveigin syntymäpäivää, ja siksi heidän polkupyöriinsä on kiinnitetty Tanskan lippuja.
Tämä on hyvin tanskalaista, tanskalainen Mads selittää.
Norjalaiset retkeilevät, tanskalaiset nauttivat ystävien seurasta. Hygge os, niin kuin Tanskassa sanotaan.
”Hygge on sitä, että vietetään aikaa yhdessä ja relataan. Relaaminen on pääasia”, Mads sanoo.
Tanskalaiset ovat hyviä relaamaan. Varsinkin ruotsalaisiin verrattuna: ruotsalaiset eivät saa mennä edes sisään kengät jalassa.
Assistensin vanhalla hautausmaalla Nørrebrossa Katja Van Moorselaar ja Camilla Fehlen juovat rommia pikkuruisista laseista.
Hautausmaa on varmasti Kööpenhaminan ainoa paikka, jossa pyöräily on erikseen kielletty. Kieltokylttejä on pystytetty tihein välein, mutta tietysti kaikki pyöräilevät silti.
Van Moorselaar on ruotsalais-hollantilainen. Hän on asunut Tanskassa yli 30 vuotta ja sanoo, että rakastaa Tanskaa. Maa on liberaali, muistuttaa siinä mielessä Hollantia.
Mutta tanskalaisten kanssa on vaikea ystävystyä.
”He ovat ystävällisiä, mutta eivät päästä uusia ihmisiä kotiinsa.”
Hygge on vahvaa yhteenkuuluvuutta lähimpien kanssa. Eivätkä vieraat ihmiset kuulu hyggeen. Niin todetaan jopa tanskalaisen Meik Wikingin bestsellerissä Hygge vuodelta 2016.
”Tanskalaiset eivät ole erityisen hyviä päästämään uusia ihmisiä ystäväpiiriinsä. Se johtuu osittan hyggekonseptista: olisi vähemmän hyggeä, jos paikalla on liian monta uutta ihmistä.”
Wiking on tanskalaisen Happiness research institute -ajatushautomon toimitusjohtaja. Instituutti tutkii hyvää elämää, ja sen selvityksiin voi tutustua Kööpenhaminan Onnellisuusmuseossa.
Oikeastaan kellarihuoneisto on ajatushautomon esittelytila, jonne on viidentoista euron pääsymaksu.
Tumma muovimatto haisee jumppasalilta. Seinille on kiinnitetty tauluja, joissa käppyrät, kartat ja diagrammit havainnollistavat onnellisuutta, sen mittaamista ja niihin liittyviä seikkoja:
Millainen on onnellisuuden maantiede.
Missä hymyileminen yhdistetään älykkyyteen (Saksassa) ja missä ei (Japanissa).
Miten bruttokansantuote ja onnellisuus liittyvät toisiinsa.
Yksi huone on pyhitetty keltaisille post-it-lapuille, joihin museovieraat saavat kirjoittaa, mikä heidät tekee onnelliseksi. Kävely puistossa. Hyvä kahvi. Kunnon pieru.
Lopuksi ystävällinen vastaanottovirkailija kysyy, oletko nyt onnellinen, ja ojentaa kortin.
Onneksi olkoon, siinä lukee. Sinut on nimitetty onnellisuuslähettilääksi.
Garba Diallo käy kouluissa puhumassa nuorille. Hän saattaa sanoa heille: Olen tanskalaisempi kuin kukaan teistä.
Hän on asunut maassa yli kolmekymmentä vuotta, kauemmin kuin kuulijat ovat olleet edes olemassa.
Mauritaniassa syntyneen Diallon perustama Crossing Borders -kansalaisjärjestö sovittelee erilaisten ryhmien välisiä jännitteitä Tanskassa ja ulkomailla.
Tänä keväänä se on alkanut järjestää opastettuja kierroksia Nørrebrossa. Niillä tutustutaan maahanmuuttajiin ja heidän pyörittämiinsä yrityksiin.
Tarkoitus on, että ne, jotka tuntevat alueen parhaiten, saavat kertoa tanskalaisille ja turisteille todellisuudestaan.
”Kaupungissa on alueita, joilla ei asu paljon ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Ja siellä pelätään Nørrebrota”, Diallo sanoo.
”Ihmiset ajattelevat, että täällä ammuskellaan koko ajan. Joten okei, kutsutaan heidät katsomaan itse.”
Nørrebrossa on aina ollut siirtolaisia.
Ensin jyllantilaisia maanviljelijöitä, jotka tulivat työn perässä kaupunkiin. Sitten ruotsalaisia, venäläisiä, saksalaisia, palestiinalaisia, turkkilaisia, puolalaisia…
Mutta sinä aikana, kun Diallo on asunut Tanskassa, alue on muuttunut.
Mjølnerparkenin korttelien viereen on rakennettu metropysäkki, koripallokenttä ja arkkitehtuurikilpailuissa palkittu kaupunkipuisto.
Kaupunginosa on keskiluokkaistunut. Maahanmuuttajien osuus väestöstä on nyt alle 20 prosenttia. Vuonna 2021 Time Out -media valitsi sen ”maailman cooleimmaksi alueeksi”.
Tanskakin on muuttunut, Diallo sanoo. Ihmiset sanovat ääneen sellaista, mitä hän ei kymmenen vuotta sitten olisi osannut edes kuvitella. Ja puhuvat omituisen paljon siitä, mitä tanskalaisuus on.
”Ikään kuin he eivät tietäisi, mitä se tarkoittaa”, Diallo sanoo.
”Sinä olet suomalainen. Ethän sinä istu saunassa miettimässä, oletko kenties venäläinen.”