Max Jakobson ja Paavo Keisalo: Venäjä kärsii post-suurvalta-ajan traumasta

suurvallat
Teksti
SK:n toimitus
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Tähtikortit
Grafiikka Outi Kainiemi

Venäjä oli Neuvostoliiton pääperillinen. Se sai noin puolet Neuvostoliiton bruttokansantuotteesta.

Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoaminen muutti Venäjän demografisen pohjan, ja puskurivyöhyke Itä-Euroopassa katosi. Venäjän kapasiteetti on sekä absoluuttisesti että suhteessa muuhun maailmaan laskenut.

Venäjän johto toitottaa maan suurvalta-asemaa, mutta aidon suurvallan tuskin tarvitsisi sitä mainostaa. Venäjä kärsii post-suurvalta-ajan traumaa kuten Ranska ja Britannia toisen maailmansodan jälkeen.

Demokratia ja markkinatalous eivät ole saaneet juurikaan kasvualustaa Venäjällä. Tuoreen kyselyn mukaan vain 15 prosenttia kannattaa demokratiaa. Puolet uskovat, että “rautanyrkkinen” johtaja saattaa olla tarpeen ja että Stalin oli Venäjän paras johtaja.

Putin on johtaja ilman mitään ansioluetteloa. Hän oli ollut tunnollinen virkamies, ensin KGB:ssä ja sitten Pietarin hallinnossa. Pietarista käsin hän kävi usein Suomessa tavaroita ja ruokaa hankkimassa ja muun muassa pelaamassa jalkapalloa suomalaisten kanssa.

Putinin aikana poliittisten puolueiden, median ja kansalaisjärjestöjen elintila on kaventunut. Yhtenäinen Venäjä-puolue, jota johtaa itse Putin, on kahminut itselleen kaiken vallan valtakunnallisesti ja alueellisesti.

Venäjän ulkopolitiikassa on kolme aluetta: lähiulkomaat eli entiset neuvostotasavallat Baltian maat poisluettuina, näiden naapurimaat ja muu maailma. Pohjois-Kaukasuksella käytävä sota sissiliikkeitä vastaan on varsinaisesti Venäjän sisäinen ongelma, mikä ei tietenkään tee sitä yhtään vähäisemmäksi.

Lähiulkomailla Venäjä pärjää hyvin. Alue on saatu valvontaan poliittisella ja sotilaallisella painostuksella. Vuosi sitten käyty Georgian sota näytti muillekin, miten pitkälle Venäjä on valmis menemään etujensa turvaamiseksi.

Keski-Aasian maat ovat pyrkineet vahvistamaan itsenäisyyttään, mutta ne ovat vielä monin sitein kiinni Venäjässä. Ne kykenivät Neuvostoliitossa säilyttämään sorrosta huolimatta suuren osan perinteistään ja kulttuuristaan. Ne ovat islamilaisia, mutta poliittisella islamilla ei ole niissä, ainakaan vielä, jalansijaa. Ne ovat selvästi autoritaarisia, vaikka niissä järjestetään vaaleja ja muita demokratiaan kuuluvia menoja.

Keski-Aasian mailla on runsaasti luonnonvaroja, mutta myös huomattavat venäläisvähemmistöt, varsinkin Kazakstanissa, ja niiden suojelu on tärkeä osa Venäjän strategista oppia. Varmemman vakuudeksi duuma sääti juuri uuden lain, joka sallii asevoimien toimia maan rajojen ulkopuolella maan etujen suojelemiseksi.

Aasian lähiulkomaiden takana on Kiina, joka on Venäjälle vaikea pala nieltäväksi. Kiina on ohittanut Venäjän lähes kaikilla aloilla sotilaallista voimaa kenties lukuun ottamatta. Mutta enää Kiina ei ole se kommunistinen takapajula, jollaisena Neuvostoliitto sitä kohteli. Siperian tulevaisuus on Pekingin hyvän tahdon varassa.

Etelässä Venäjällä on hankalia naapureita, sillä Kaukasuksen Armenia, Azerbaid an ja Georgia kilpailevat sen kanssa Kaspianmeren ja Mustanmeren öljy- ja kaasuvaroista. Neuvostoliiton aikana Kaspianmeri oli käytännössä (Iranin rantaa lukuun ottamatta) sen sisäjärvi, mutta Venäjä ei pysty yksin määräämään asioista alueella. Sitä paitsi Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa ovat myös kiinnostuneet alueesta.

Ukraina ja Moldova yrittävät tulla toimeen parhaansa mukaan Venäjän kanssa, mutta se ei näytä riittävän.

Itä-Moldovassa on edelleen venäläisiä joukkoja ja Ukrainaa kiristetään kaasulla.On mahdollista, että Ukraina saa seuraavissa vaaleissa venäläismielisen presidentin, joka lopettaa puheet Naton jäsenyydestä. Kaikista entisistä Neuvostoliiton alueista Valko-Venäjä on halukkain pitkälle menevään yhteistyöhön.

Baltian maat ovat EU- ja Nato-jäsenyytensä ansiosta Venäjän ulottumattomissa. Mutta Virolla ja Latvialla on ongelmana suuri venäläisvähemmistö, jolla on taipumusta asettaa Venäjän edut asuinmaansa etujen edelle.

Erityisesti Latviassa venäläisväestöllä on paljon taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa. Sen kautta Venäjä pääsee sotkeutumaan maan asioihin lähes huomaamatta.

Neuvostoliitolla oli aikoinaan kolmasosa Itämeren rantaviivasta kontrollissaan, nyt sitä on vain noin viidestoista osa. Venäjä ei ole enää Itämeren hallitseva osapuoli.

Lähiulkomaiden ulkopuolella Venäjän vaikutusvalta on melko vähäistä. Entiset Varsovan liiton maat ovat nyt jäseninä sekä Natossa että EU:ssa.

Neuvostoliitto saattoi aikoinaan toimia ideologian suojassa Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa. Mutta nyt ideologialla ei enää ole merkitystä, raha ratkaisee.

Venäjä ei ole saanut päätettyä, haluaako se olla eurooppalainen vai euraasialainen valtio. Välillä sen retoriikka muistuttaa puheita kylmän sodan ajoilta, välillä se taas kosiskelee länttä. Uho johtui öljyn korkean hinnan antamasta vaurauden tunteesta, nöyryys on paikallaan, kun talouslama on iskenyt myös Venäjän rahakirstuun.

Länsi on kuitenkin oppinut. Venäjä ei ole ollut luotettava kauppakumppani, eikä se noudata WTO:n sääntöjä.
Venäjä esiintyisi mielellään tasavertaisesti Yhdysvaltain kanssa, mutta USA on sotilaallisesti ja taloudellisesti valovuosien päässä. Venäjän johdon pullistelu ei tehoa amerikkalaisiin.

Lännen pitää silti harjoittaa Venäjän kanssa yhteistyötä. Ehtona on kuitenkin, että länsi toimii yhtenäisenä ja vaatii myös Venäjää noudattamaan sovittuja sääntöjä.

Viime aikoina Moskovassa on alettu tähyillä yhä tarkemmin pohjoiseen. Arktisella alueella on suuret luonnonvarat, ja Venäjällä on siellä paljon voitettavaa. Alueen muut rantavaltiot USA, Kanada, Norja ja Tanska/Grönlanti pystyvät pitämään puolensa niin, ettei Venäjä pääse sanelemaan alueen varojen jakamisesta. Venäjä on sikälikin halukas yhteistyöhön, että öljyn ja kaasun saaminen markkinoille on kallista ja vaatii kehittynyttä teknologiaa.

Venäjällä pelätään, että kilpailu arktisen alueen luonnonvaroista voi johtaa ongelmiin ja jopa konfliktiin.

Ilmaston lämpenemisestä seuraa, että Koillisväylä eli meritie Euroopasta Aasiaan mahdollisesti avautuu. Myöskään ei ole varmaa, että Siperian ikirouta on ikuista. Sen alla on valtavasti metaania, joka ilmakehään päästyään lisäisi ilmaston ongelmia entisestään.

Lehdistössä olleiden tietojen mukaan Venäjä on uudistamassa strategista oppiaan. Sen mukaan se tarvitsisi suuret ydinasevoimat, sekä taktiset että strategiset. Tosin niillä ei ole suurta eroa, kun taktistenkin aseiden tuhovoima on suunnaton.

Samalla Venäjä on siirtymässä massa-armeijasta ammattiarmeijaan, jonka vahvuus olisi alle miljoonan.

Tavoitteena on, että vuonna 2020 uudistus olisi valmis. Mutta sekin riippuu rahasta, jota tällä hetkellä on niukasti.

Venäjä on nyt tilanteessa, jossa sen on valittava rakentavan ja yhteistyökykyisen tai kilpailemaan pyrkivän ja vähitellen eristäytyvän politiikan välillä. J

Teksti Max Jakobson ja Paavo Keisalo
Jakobson on ministeri, Keisalo on suurlähettiläs.