Vahvat naiset johtavat Arizonan intiaaneja

Koulutetut intiaaninuoret eivät viihdy reservaateissa.

intiaanit
Teksti
Hannele Jäämeri

Mustat hiukset ulottuvat pitkälle selkään. Valkoinen paita, kapeat mustat housut, bootsit. Jäntevä vartalo ja liikkeet kuin nuorella miehellä. Mutta naisen viisaat kasvot, isot korvakorut, silmälasit.

Diane Enos, juristi, on Arizonassa, Phoe­nixin kaupungin kupeessa asuvan Pima-Maricopa heimon päällikkö.

Enoksen työhuone ei juuri eroa yritysjohtajan työtilasta. Valoisassa kulmahuoneessa on iso kirjoituspöytä, sillä papereita, muutama valokuva kehyksissä. Musta nahkainen sohvaryhmä, nurkassa heimon lippu.

Seinällä roikkuu yli sata vuotta vanha valokuva heimon johtajista. He ovat neuvottelumatkalla valkoisten luo. ”Tuo mies on Jose Anton, isäni isoisä”, Enos näyttää. ”Ja tuo on tulkki. Heistä kukaan ei puhunut englantia.”

Ennen kuin olen päässyt tähän huoneeseen, minun on pitänyt tehdä kirjallisesti selkoa siitä, miksi lähestyn heimoa.

Olen kertonut, että minun maassani useimmilla on vain vähän tietoa Amerikan alkuperäisväestön nykyisestä elämästä. Että yleisin mielikuva on yksioikoinen ja karu: intiaanit asuvat köyhinä, alkoholisoituneina ja vailla tulevaisuudenuskoa reservaateissaan valmistaen matkamuistoja turisteille.

Mutta en usko, että tämä on koko kuva.

Onko intiaaniheimoja, jotka pyrkivät elämään modernia aikaa ja haluavat silti säilyttää omat arvonsa ja identiteettinsä? Onko se mahdollista?

 

Valmistauduin tapaamiseen lähestymällä valkoista miestä, yhtä niistä, jotka tahtovat hyvää intiaaneille.

Hyväntahtoisella ”auttamisella” on pitkät ja tuhoisat perinteet. Auttajat perustivat koulukodit ja kasvatusohjelmat, kuohivat intiaaneilta hiukset, äidinkielen ja identiteetin. Sivistivät villejä, niin kuin valkoiset miehet ovat tehneet alkuperäiskansoille kautta maailman. Myös Suomessa.

Stephen Cornell ei kuulu heihin. Hän kiinnostui intiaaneista 1970-luvulla, jolloin monet USA:n ihmisoikeusliikkeet saivat tukea opiskelijoilta. Myöhemmin Harvardin yliopiston professorina hän perusti kollegansa Joseph P. Kaltin kanssa tutkimusprojektin, joka selvittää intiaaniyhteisöjen taloudellisen kasvun mahdollisuuksia.

Nyt hän on Etelä-Arizonassa sijaitsevan Tucsonin yliopiston sosiologian professori ja jatkaa projektia siellä. Hän johtaa julkis­hallintoa tutkivaa Udall-keskusta, jonka alaisuudessa toimii intiaaniyhteisöjä palveleva, hallinto- ja johtajuusasioihin keskittyvä instituutti, Native Nations Institute for Leadership, Management and Policy.

”On paljon järjestöjä, jotka auttavat intiaaneja,” Cornell sanoo. ”Eroamme muista siinä, että kaikki mitä teemme perustuu tutkimukseen.”

”Teemme selvityksiä asioista, joita heimot pitävät tarpeellisena. Lisäksi autamme heitä käytännössä, jos he sitä haluavat. Emme tee ratkaisuja heidän puolestaan. Tutkimuksemme osoittavat, että tulos on hyvä vain, jos he itse päättävät mitä haluavat.”

 

Intiaaniheimoja on Yhdysvalloissa noin 250, ja ne eroavat toisistaan suuresti. Joukossa on maanviljelijöitä ja metsästäjiä, rauhantahtoisia ja sotaisia kansoja. Erilaisia heimoja saatettiin pahimmillaan asuttaa samoihin reservaatteihin.

”Lain mukaan intiaaneilla on paljon itsemäärämisvaltaa, mutta moni asia on tulkinnanvarainen”, Cornell kertoo.

Intiaaneilla on oikeus hallita maataan ja päättää asioistaan, mikäli he vaativat näitä oikeuksia. Muussa tapauksessa liittovaltio tuo paikalle peruspalvelut, kuten koulut ja terveydenhuollon. Tämä on yleisin tilanne edelleen. Varsin usein palvelut luodaan minimitasolla.

1980–90-luvuilla monet intiaaniheimot heräsivät huomaamaan kulttuurinsa uhanalaisuuden. Useat intiaanikielet ovat enää harvojen taitajien hallussa. Nyt kieliohjelmia on reservaateissa eri puolilla Yhdysvaltoja.

Heimot ottavat kantaa ympäristöasioihin ja raaka-ainevarantoihinsa.

Koululaitoksen pyörittäminen tai tervey­denhuollon järjestäminen on vaativaa ja kallista. Siksi vain harvat heimot ovat ottaneet ne vastuulleen. Monilla heimoilla on kuitenkin omat poliisivoimat, palokunta ja useilla oma tuomioistuin ja perustuslaki. Tarpeen tullen he palkkaavat tuomareita ja poliiseja heimon ulkopuolelta, valkoisia tai toisen intiaaniheimon jäseniä.

Cornellia kiinnostavat heimojen talous- ja hallintomallit. Hän kertoo, että naisten nousu johtotehtäviin on selvästi näkynyt kymmenen viime vuoden aikana. Heitä on alettu valita heimojen johtajiksi.

 

Diane Enoksen virkahuoneen ikkunoista näkyy peltoja, viljelemätöntä erämaata ja Punainen vuori, heimon kulttipaikka. Taloja ja tiloja pihoineen on siellä ja täällä. Pihoilla autoja, ehkä ei ihan viimeisintä vuosimallia, lasten leluja ja pyykkiä kuivumassa. Amerikkalaisittain köyhää, suomalaisin silmin kotoista maaseutua.

Reservaatti on poikkeuksellinen, se rajoittuu ympäröiviin kaupunkeihin. Se erottuu kuin veitsellä leikaten kaupunkien tehokkaasti rakennetuista asuntoalueista. Koko alue on vain 213 neliökilometriä.

Heimon maitten reunalla kulkee Phoenixin laakson keskeinen kehätie 101. Heti sen toisella puolella on valkoisten maailma. Ennen koko laakso oli intiaanien viljelys- ja metsästysmaita.

Kaukana peltojen takana nousee korkea rakennus: viihdekeskus ja kasino, reservaatin sampo. Vuodesta 1987 laki on sallinut intiaanien tehdä rahaa uhkapelillä. Siitä on tullut ratkaiseva tulonlähde monelle heimolle, mutta vain, jos niiden maat sijaitsevat lähellä valkoisten suuria asutuskeskuksia.

Pima-Maricopa-heimon kasvaneesta vauraudesta kertoo uusi hallintokeskus Two Waters, jonka kolmannen kerroksen kulmahuoneessa istumme. Alue muistuttaa modernia yliopiston kampusta. Lähellä kompleksia on poliisiasema, terveyskeskus ja vankila. Heimoon kuuluu runsaat 9 000 jäsentä.

”Valkoiset eivät voi ymmärtää, miksi meillä on niin paljon rakentamatonta maata”, sanoo lehdistöpäällikkö Janet Johnson.

”Meidän suhtautumisemme maahan on erilainen. Käytämme vain sen, minkä tarvitsemme. Loput jätämme tuleville sukupolville.”

Enos on jo toinen naispresidentti heimossaan. Eikä mielestään tullut valituksi naisena. ”Uskon, että he halusivat nähdä, mitä voin saada aikaan. Olen ensimmäinen juristiksi kouluttautunut heimomme jäsen. Nyt meillä on neljä juristia, kaikki muuten naisia. Ja yksi nuori mies opiskelee lakia.”

Heimon valtuustossa ja virkamiehissä on paljon naisia. ”Tyttöjä on kannustettu ahkeroimaan koulussa enemmän kuin poikia”, Enos sanoo.

Enos on havainnut, että viime vuosikymmeninä naisten asema muissakin heimoissa on vahvistunut. ”Mutta tämähän koskee nykyaikaa yleensäkin, ei vain intiaaniyhteisöjä. Se on koulutuksen ansiota.”

 

Kuusikymmenvuotias Diane Enos muistaa, kun hän istui yli satavuotiaaksi eläneen isoäitinsä sylissä. Tämä oli perheestä ensimmäinen, joka näki valkoisen miehen. ”Koskettelin sormillani hänen kasvoissaan olevia tatuointeja. Ne menivät leukaa alas ja pitkin silmäkulmia ja poskia.”

Isoäiti ei osannut englantia. Enoksen vanhemmat puhuivat vielä omaa kieltään sujuvasti, hän itse puhuu enää vähän.

”Tämä tragedia koskee montaa minun sukupolveni ihmistä, koska kävimme koulumme englanniksi. Siitä syystä sijoitamme nyt paljon heimon kieliohjelmiin.”

”Puhun o’odhamia pojilleni aina kun se on mahdollista, jotta heille kasvaisi tunne siitä, että heillä on ainutlaatuinen identiteetti.”

Diane Enos kasvattaa kuolleen sisarenpoikansa kahdeksan- ja yhdeksänvuotiaita lapsia.

Hänen lapsuudessaan alakoulu oli reservaatissa, mutta siitä eteenpäin oppilaat kuljetettiin viereiseen Mean kaupungin kouluun valkoisten oppilaiden joukkoon.

”Se oli minulle kulttuurisokki. Arvomaailma ja ihmisten tapa kohdella toisiaan oli erilainen. Kaikki olivat hyvin kilpailuhenkisiä. Tajusin vasta siellä, että olimme köyhiä.”

”Aloin ymmärtää, että olen toista rotua. Minua katsottiin toisin ja kohdeltiin toisin.”

”Koulun koripallojoukkueen symbolina oli intiaani. He panivat maalia kasvoihinsa ja se oli heistä hauskaa. Minä tunsin olevani nöyryytetty ja raivoissani, mutta en voinut tehdä mitään. Karkailin koulusta.”

Mutta koulun jälkeen oli toisin. Hän oli lahjakas oppilas, meni yliopistoon, sai uusia ystäviä ja kokemuksia ja viihtyi.

Hän lähti toisiin reservaatteihin tutustumaan heimoihin. ”Sisareni kanssa kiersimme itä- ja koillisrannikolla. Kirjoitin kirjallisuusarvioita ja tein sekalaisia hommia.”

”Muiden heimojen parissa opin lisää omasta heimostani. He tekivät paljon asioita eri tavoin kuin me. Se antoi pohdittavaa.”

Mikä intiaaneja eniten yhdistää?

”Se miten Yhdysvallat on meitä kaikkia kohdellut.”

 

Enos palasi kotiin ja jatkoi taideopintojaan. Hän työskenteli reportterina Scottsdale Proggres -lehdessä, kun Salt River Pima-Maricopa -reservaatin mailla kulkevaa kehätietä suunniteltiin. ”Tulin hyvin kiukkuiseksi. Jouduin mukaan politiikkaan ja päätin opiskella lakia.”

Enos työskenteli toistakymmentä vuotta reservaatin ulkopuolella Maricopan piirikunnan tuomioistuimessa julkisena puolustusasianajanaja.

”Se oli arvokasta oppia ihmisluonnosta. Alussa puolustin myymälävarkaita, lopulla murhista syytettyjä.”

Hän oli 16 vuotta heimonsa valtuustossa. Presidenttinä hän on ollut vuodesta 2006, nyt toista kauttaan. Hänellä on paljon luottamustehtäviä ja hän kuuluu myös USA:n liittovaltion oikeusministeriön intiaani­asioiden neuvonantajaryhmään.

Viime vuonna presidentti Obama kutsui tusinan verran heimojen johtajia keskustelemaan kanssaan. Joukossa oli Diane Enos.

”Hänen tapansa hallita on vuorovaikutteinen, ja olemme nähneet edistystä. Tunnemme, että meitä kuunnellaan.”

Tällä hetkellä heimon rahasampo on kasino, mutta sen varaan ei ole syytä jättäytyä, Enos korostaa. Salt Riverin alueella on jo yhdeksän heimon omistamaa yritystä, muun muassa menestyvä betonitehdas.

 

Pimat ovat rauhaa rakastavaa kan­saa. ”Emme ole koskaan käyneet sotaa ketään vastaan”, Diane Enos kertoo.

Pimat ovat aina miettineet asioita huolellisesti ja yrittäneet löytää parhaan ratkaisun. Äänestäminen oli kuitenkin vierasta. Vanhoina aikoina ongelmia mietittiin, kunnes kaikki hyväksyivät päätöksen. Se saattoi kestää päivän tai viikon tai vuoden.

Samaan tapaan jaettiin myös oikeutta.

”Yritämme vieläkin keskustella paljon, mutta päätökset on kyllä tehtävä nopeammin, vaikka äänestämällä”, Enos sanoo.

”Tuomioistuin oli meille alkujaan vieras instituutio, meillä oli omat tapamme jakaa oikeutta. Mutta meidän on täytynyt mukauttaa se nykyisiin tarpeisiimme ja tähän aikaan.”

Perhe-asioiden hoitamista Enos pitää erityisen tärkeänä. ”Olemme tehneet joukon säädöksiä, jotka parantavat lasten asemaa.”

”Arvostamme lasten suhdetta isovanhempiin, heihin tulee suhtautua kuten vanhempiin, joilta opitaan asioita. Meille laajennettu perhe on arvo toisin kuin ydinperhettä arvostavassa Amerikassa. He pilkkaavat vanhoja ihmisiä, mitä me emme voi ymmärtää.”

Monet heimon jäsenet käyvät töissä tien toisella puolella, reservaatin ulkopuolella, opiskelevat ja viettävät vapaa-aikaansa siellä.

”Ympäröivä maailma on lähellä, se on vahva ja provosoiva. Meidän on elettävä kahdessa maailmassa, osattava olla sekä ’me’ että ’he’.”

Ilman yhteisiä arvoja ei ole heimoa eikä identiteettiä, sen Diane Enos tietää.

”Meidän on säilytettävä käsitys siitä, keitä me olemme. Muuten intiaanina oleminen menettää merkityksensä, ja olemme vain vähän tummempaa väkeä asumassa peltojen keskellä.”

 

Alice Manuel on uhkea ja sydämellinen intiaaninainen, seitsemän lapsen äiti ja yhteisön kantavia voimia. Hän vetää paikallisten kielten elvytysohjelmaa.

”Yhteisö palkkasi 1990-luvulla konsultin tutkimaan, mitä kieliasialle oli tehtävä, Alice kertoo.

Pima-Maricopa yhteisössä on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa kieltä pimaash ja o,odham. Nyt molemmille kielille on olemassa alkeisoppikirja, ja lapset saavat kieli- ja kulttuuriopetusta pienestä asti.

Silti aniharva puhuu niitä. ”He kuulevat vain englantia ympärillään. Me sentään kuulimme omaa kieltämme koko ajan”, Alice huokaa.

”Nyt yritämme kehittää ohjelmia, joissa kieli yhdistyy johonkin hauskaan harrastukseen. Erittäin suosittuja ovat bingo-tapahtumat, joissa käytämme oman kielemme sanoja. Mukana on kaiken ikäisiä, ja lapset auttavat jo vanhempiaan.”

Alice Manuel on myös pimojen katoavan korintekoperinteen harvoja taitajia.

”Korit ovat todellinen rakkauteni”, hän sanoo. Työ on hidasta ja materiaalit on itse kerättävä luonnosta.

”Se kasvattaa kärsivällisyyttä, mikä on arvostettu ominaisuus intiaanien keskuudessa. Se olisi hyväksi myös muille ihmisille. Silloin olisi vähemmän sotia.”

Perinteisesti nuoret ja vanhemmat naiset ovat kokoontuneet työn ääreen ja samalla on keskustelu, jaettu elämänkokemusta ja siirretty perinnettä.

Enää nuoret eivät innostu tällaisesta. ”Elämme nopean tyydytyksen maailmassa.”

Alicella on tytär ja kuusi poikaa, osa ottolapsia.

”Olen opettanut lapsilleni, että olemme o’odhameita. Tytär osaa tehdä koreja. Poikani osaavat tehdä tulen, he osaavat kaivaa haudan ja kantaa sinne vainajan ja kohdella vanhempia kunnioittavasti. He tietävät, mitä on nälkä, kun paastoamme seremonioita varten ja miten rukoillaan toisten puolesta. Mutta kaikki lapset eivät enää saa tällaista opetusta.”

Alice sanoo olevansa huolissaan siitä, mitä valintoja omatkin lapset tekevät myöhemmin elämässään.

”Nuorisolla on niin kova vauhti. Eivätkä he halua tehdä vaivalloisia asioita. On helpompi tehdä vain sitä mikä on kivaa, mutta jos haluaa olla elämässään tasapainossa, on tehtävä molempia.”

”Olemme viiden minuutin päässä amerikkalaisten elokuvateattereista ja kauppakeskuksista ja väestöstämme puolet on alle 25-vuotiaita”, Janet Johnson sanoo. Hän on itse kolmen oman ja yhden ottolapsen yksinhuoltaja. ”Nuoret eivät ole oppineet kärsivällisyyttä. Teknologia kiinnostaa. He ovat mieluummin Facebookissa kuin isovanhempien seurassa oppimassa kieltä.”

”Isoäiti on perheessä arvokas kuin timantti”, Alice sanoo.

Mutta valkoista ulkomaailmaa ei voi kieltää. ”Elämme molemmissa maailmoissa, se pitäisi osata tasapainottaa.”

Kummatkin ovat kannustaneet lapsiaan opiskelemaan. Mutta palaavatko koulutetut lapset takaisin? ”Ainakin heillä on paikka minne palata, juuret ja sukua”, sanoo Janet.

Useimmat nuoret eivät palaa. Monet heimot tukevat nuortensa koulutusta yliopistoon asti. Mutta reservaatissa ei välttämättä ole koulutusta vastaavaa työtä, eikä vanhempi polvi aina ota tietoviisasta nuorisoa avosylin vastaan. Eivätkä kaikki nuoret halua takaisin kontrolloivaan perinne yhteisöön.

Jo kaksi kolmannesta intiaaneista asuu muualla kuin reservaateissa, ja osa on sulautunut valtaväestöön.

 

Devanie Duwyenie, 18, on intiaaninuorison idoli. Hän on Miss Indian Arizona, Salt Riverin tyttöjä.

Missikisa ei koske vain ulkomuotoa, vaan myös muita taitoja ja kulttuuritietoisuutta.

”Joskus pelottaa ajatus, että en olisi oppinut heimoni kulttuuriarvoja. Sehän juuri tekee meistä sen mitä olemme ja oikeuttaa meidät omaan maahan ja reservaattiin”, Devanie sanoo.

Salt Riverissäkin on ongelmia: alkoholi ja huumeet, lasten heitteillejättö, kotiväkivalta. Duvanien mielestä yhteisön näkyvin nuoriso-ongelma ovat teiniraskaudet.

”Televisio on siihen ainakin osasyy. Siellä pyörii ohjelmia, jotka nostavat teiniäidit julkkiksiksi, ja sillä voi tehdä vaikutusen toisiin tyttöihin. ”Meidän sukupolvemme on kova kilpailemaan keskenään, ja silloin tulee tehtyä virheitäkin.”

Duvanien oma suunta on selvä. Hän liittyi jo 12-vuotiaana heimon nuorisovaltuustoon, jossa harjoitellaan politiikantekoa. Nyt hän opiskelee valtiotieteitä ja aikoo pyrkiä valtuustoon, kun se iän puolesta on mahdollista.

”Minun sukuni naiset ovat vahvoja ja sitkeitä ja älykkäitä. Luulen, että näin on monissa intiaaniheimoissa. Naiset saivat tehdä työt, kun miehet sotivat.”

”Minun tehtäväni missinä on voimauttaa nuoria intiaaninaisia ja saada heidät uskomaan, että voivat saavuttaa mitä itse haluavat.”

Duvanie kannattaa sukupuolten tasa-arvoa. ”Tietenkin on saatava sama palkka samasta työstä, jos ollaan yhtä päteviä.”

Mutta kulttuurin alueella tilanne on toinen. ”En menisi koskaan miehen eteen, kun hän laulaa. Meidän yhteisössämme naiset tukevat miehiä.”

Tucsonissa Minnie Frias ohjaa minut läheiseen Starbucksin kahvilaan. Hän työskentelee Native Nations Instituutissa tutkijana, mutta toimi vuosina 2004–2007 Pasque Yaqui -heimon päällikkönä.

”Olin 31-vuotias kun minut valittiin johtajaksi. Ja sitten sain kenkää. Heimossa on liikaa vaikutusvaltaisia sukuja, jotka eivät pitäneet siitä mitä tein. Aina on niitä, jotka hyötyvät siitä, että mitään ei muuteta.”

Minnien isä on täysverinen yaqui ja äiti meksikolainen. ”Mutta minut kasvatettiin yaquiksi, se on identiteettini.”

Yaquien heimosta valtaosa asuu Sonoran erämaassa Meksikon puolella. Mutta osa muutti Arizonan alueelle jo paljon ennen Yhdysvaltojen syntyä. Vahvan je­suiittakäännytyksen tuloksena heimo on katolinen ja monet sen rituaalit yhdistävät kristillisiä ja intiaaniperinteitä.

Yaqui-intiaaneja asuu pienissä yhteisössä muuallakin Arizonassa, mutta heimon vain noin viiden neliökilometrin kokoinen virallinen reservaatti on tasangolla Tucsonin kaupungin vieressä. Rekisteröityjä jäseniä on noin 16 000.

Yhteisö tahkoaa rahansa lähes kokonaan kahdesta kasinosta. Hallintokeskus on punaista adobea ja hyvin hoidetun näköinen, niin kuin muutkin julkiset rakennukset, terveysasema, dialyysiasema ja koulut.

Muutamia katuja reunustaa mosaiikein koristeltu muuri, jossa on heimolle merkityksellisiä symboleja ja kuvia. Yhdessä on intiaaninainen amerikkalaisessa sotilasasussa. Intiaaneja on armeijassa paljon.

Hallintokeskuksen vieressä on ”kotikasino”. Paikka on täynnä lähinnä paikallista väkeä – pelaamassa sosiaalirahojaan.

Suuri Casino del Sol näyttää samalta kuin useimmat Arizonan kasinot. Se imee paikalle tuhansittain pelihimoisia valkoisia. Iso osa on keski-ikäisiä ja vanhuksia, kuluttamassa aikaa, tupakkaa ja alkoholia.

 

Minnie Frias opiskeli biokemiaa ja teki sosiaalityötä reservaatissa. Hän kiinnostui politiikasta ja lähti Washingtoniin kongressiedustajan avustajaksi ja oli harjoittelijana intiaanien terveydenhoito-ohjelmassa. ”Aloin ymmärtää intiaaniheimojen ja liittovaltion suhdetta. Ymmärsin, miten tärkeää on hyvä johtajuus. Se motivoi minua asettumaan ehdolle valtuustoon.”

Naiset ja monet muut olivat mielissään siitä, että Minnie valittiin heimon johtajaksi. Mutta kaikki eivät.

”Minua vaadittiin heti eroamaan, koska joidenkin mielestä se, että olin nainen, tuhosi tuhansien vuosien perinteen. En eronnut.”

Hän ryhtyi uudistamaan heimon hallintoa, ajamaan päätäntävallan ja toimeenpanovallan erottamista.

”Mutta moni halusi vain säilyttää kaiken vallan vanhanaikaisella heimovaltuustolla ja pitää ihmiset riippuvaisina sen jakamista ’namuista’.”

Minnie sanoo, että heimon jäsenten on vaikea ajatella asioita nykyhetkeä pitemmälle. ”Siihen heidät on opetettu.”

”Sosiaalityössä näin vanhempia ihmisiä, joilla oli ollut karmaisevia elämänkokemuksia, ja kuitenkin he selvisivät ja pitivät huolta heimosta. Ja nuoremmat vain valittavat.”

Kasinoiden taloudessa oli epäselvyyksiä, ja heimon johtajana Minnie vaati selvityksen. ”Viikon kuluttua minut vapautettiin tehtävästäni ja erotettiin valtuustosta.”

Valtuuston järkytykseksi hän tuli saman tien valituksi uudelleen. Mutta tilanne oli niin kärjistynyt, että hän luopui paikasta.

”Aloin pelätä turvallisuuteni puolesta.”

Nykyisessä työssään Minnie Frias auttaa muita heimoja hallintokysymyksissä.

 

Miten käy nuorille miehille?

”Yhteisön elämä on riippuvaisempi naisista, miehiltä puuttuu rooli. Tämä näkyy kotiväkivaltana ja nuorten itsemurhina”, Stephen Cornell sanoo.

Mutta on myös vahvoja johtajia, jotka ovat ottaneet poikien asian omakseen. ”Kanadassa eräskin karski heimopäällikkö koulii nuoria miehiä kertomalla, minkälainen heidän heimonsa historiassa on oikea soturi. Hän ei istu kuistilla viskipullo kädessä ja aurinkolasit silmillä esittäen kovaa kundia. Soturi huolehtii perheestään.”

”Intiaaneilla on historiassaan ollut fantastisia miesjohtajia ja on edelleen.”

Valtakunnan politiikan suunta ei nyt ole rohkaiseva, Cornell sanoo. ”Konservatiivit haluavat enemmän valtaa osavaltioille, ja osavaltiot himoitsevat in­tiaanien maiden rikkauksia. Poliittisesti oikealle liukunut korkein oikeus on tuominnut useita riitatapauksia intiaaneille epäedullisesti.”

”Intiaaneja on vain kaksi prosenttia USA:n väestöstä, heillä ei ole joukkovoimaa ajaa asiaansa.”