Espanjan epätoivo: Lasku kulutusjuhlista ja talouskriisistä lankeaa kansalle
Espanjalaiset elävät keskellä maan historian tiukinta säästöohjelmaa. Puerta del Sol, maaliskuu 2013 Kuva Marjo Tynkkynen
Musta Audi lipuu luksushotellin eteen Madridissa. Ulos kaivautuu keskikokoinen tumma mies hartiat kyyryssä.
”Ladrones, ladrones! Roistot, roistot!”
Hotellin eteen linnoittautuneet mielenosoittajat ovat iäkkäitä, monet eläkeläisiä. Ilmeet ovat vakavia ja väsyneitä. Heillä on käsissään julisteita.
Häpeilemätön pankki.
Täydellinen ryöstö.
Emme ole sijoittajia, vaan piensäästäjiä.
Missä ovat minun rahani?
Poliisit hyörivät ympärillä. Kevätsää on kolea.
Autosta noussut pukumies yrittää livahtaa mielenosoittajien ohi hotellin ovelle. Silmänräpäys, ja he ovat hänen ympärillään. Mies jatkaa matkaansa, kyyristyy, suojaa päätään käsillään.
Juoksujalkaa hotellin alakertaan. Hotellin myymälöiden näyteikkunoissa on Cartierin kelloja, timanttikaulakoruja, Pradan kenkiä.
Yritysjohtajat odottavat prässätyissä puvuissaan. Kristallikruunut loistavat himmeää valoa. Pöydät notkuvat.
José Ignacio Goirigolzarri, Espanjan talouskriisin symboliksi nousseen Bankia-pankin johtaja asettuu yleisön eteen. Mielenosoitus ulkona jatkuu.
Madridilainen Dolores Jiménez Albarrán (kesk.) Bankian vastaisessa mielenosoituksessa Madridissa.
”Olen menettänyt kaiken!” Dolores Jiménez Albarrán huutaa hotellin edessä.
Hän on 59-vuotias madridilainen työtön, alun perin Andalusiasta, Etelä-Espanjasta. Hänellä on kaksi lasta. Hän ei osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa.
Parikymmentä vuotta sitten Jiménez menetti poikansa. Poika sairasti verisyöpää. Tapahtui hoitovirhe. Jiménez ja hänen aviomiehensä saivat valtiolta korvauksia 160 000 euroa. Aviomies Fransisco masentui. Hän yritti itsemurhaa.
Bankia no! Jiménezin julisteessa lukee, niin kuin monen kohtalotoverinkin.
Bankialla alkaa jo mennä paremmin, Ignacio vakuuttaa sisällä hotellissa.
”Se on saneerattu, maksukykyisempi, asiat järjestyvät, nyt on vain katsottava eteenpäin, se on meidän kaikkien velvollisuus. Hallituksen toimenpiteet ovat ihan oikeita. Niitä pitää vain panna vielä lisää täytäntöön. Tänä vuonna, viimeistään ensi vuonna alkaa kasvu.”
Ja kyllä, kyllä, kyllä hän ymmärtää hotellin edessä olevien ihmisten hätää, hän vastaa paikalla oleville toimittajille. On tämä hänellekin hyvin, hyvin pesada, kovaa aikaa.
Roskapankki Bankia muodostettiin vuonna 2010 seitsemästä konkurssikypsästä alueellisista säästöpankista, cajaksesta. Viime keväänä se luisui valtion syliin. Siihen pumpattiin 30 miljardia euroa veronmaksajien rahoja.
Espanjalaiset olivat sitä mieltä, että valtion olisi pitänyt pelastaa heidät.
Säästöpankit ovat olleet poliitikkojen temmellyskenttiä. Johtopaikat on miehitetty omilla miehillä, ja rahaa on löytynyt suuruudenhulluihin hankkeisiin. Bankian taustalta paljastui myös petoksia. Hallituksen puheenjohtaja, entinen IMF-johtaja ja oikeistolaisen PP-puolueen vaikutusvaltainen poliitikko Rodrigo Rato sai lähteä. Kesällä 2012 Espanja haki pankkitukea EU:lta.
”Miksi kukaan ei koskaan joudu täällä vankilaan?” Jiménez ihmettelee hotellin ulkopuolella.
Doloresilla ja Fransiscolla oli pitkä pankkisuhde Madridin säästöpankkiin, Caja Madridiin. Lähes 30 vuotta. Luottovirkailija. Välillä käytiin yhdessä kahvillakin. Vuonna 2009 virkailija soitti, tarjosi mahdollisuutta sijoittaa säästöjä. Tässä paperi, nimi alle.
”Kiinteä seitsemän prosentin korko. Talletusaika viisi vuotta. Näin meille luvattiin.”
He sijoittivat koko korvausrahan, jonka saivat poikansa kuolemasta. Toinen pojista talletti tilille asuntoa varten säästämänsä 60 000 euroa. Nyt he käyvät oikeutta asiasta.
Joku puhaltaa pilliin. Taas huudetaan, nyt Caja España -pankin edessä Puerta del Solilla, mutta täällä ei paista aurinko, vaan sataa kaatamalla.
Eläkeläispariskunta Laura Oñate ja Mariano Hernández möivät pienen liikkeensä ja sijoittivat rahat virkailijan suosittelemalle säästötilille.
”Summan sanominen hävettää”, Oñate sanoo. ”500 000 euroa.”
Dolores Jiménez Albarrán on täälläkin. Hän etsii mielenosoittajien seasta rahansa menettäneitä tuttujaan. Heidän joukossaan on myös vuoden 2004 terroristi-iskujen uhrien omaisia, jotka sijoittivat saamansa korvausrahat.
”Mitä pitäisi ajatella maasta, joka ryöstää vanhoja ihmisiä?” Oñaten poika kysyy. ”Kun vanhukset tulevat kadulle, tilanne on vakava.”
Poliiseja saapuu paikalle. Ensin muutamia, sitten yhä enemmän.
Jiménezin mukaan ihmiset eivät ole enää entisellään. Voimattomuus vyöryy yli. Toisilla ei ole varaa enää lääkkeisiin. Hänen aviomiehensä seisoo pankin edessä jähmettyneenä. Mieltä on osoitettu nyt vuosi, joka viikko. Uupumus alkaa tuntua.
”Minulle tärkeintä on perheeni”, mies sanoo. ”Tärkeämpää kuin koko maailman raha. Mutta minä taistelen. Jos häviän, sitten häviän, mutta minä taistelen.”
Kodittomat nukkuvat pahvilaatikoissa Plaza de Mayorilla Madridissa.
Madridin Plaza de Mayorin aukion ylle on laskeutunut kolea yö.
Pylväskäytävien alla tummat hahmot raahaavat pahvisia laatikoita. Hetki rapinaa, ja kohta kolmesta pahvilaatikosta on rakennettu ihmisen kokoinen suoja.
Se on kuin arkku.
Käytävän yllä hohtaa vanha lyhty. Maailman kauneimpia aukioita, monet sanovat. Pylväskäytävissä on 1600-luvulta säilyneitä freskoja.
Mies kertoo, että hän on nukkunut samalla paikalla neljä vuotta.
Aamulla ohikulkevat madridilaiset tuovat lämmintä kahvia ja bocadilloksia, pieniä leipiä. Silloin tällöin joku antaa viisi euroa. Toisinaan pahvilaatikoita potkitaan, koska niitä luullaan tyhjiksi.
Kodittomia virtaa paikalle koko ajan lisää. He sujahtavat tottuneesti laatikoiden sisään nukkumaan. Yhdestä pilkistää leopardikuvioinen peite.
Pahvilaatikon vieressä on viininpunainen matkalaukku.
”Mikä kriisi?” Alexiksi itseään kutsuva mies sanoo. ”Osalla kansaa menee aina hyvin.”
Hän ei ole espanjalainen, kuten eivät monet kodittomat, sin techot eli ”katottomat”. Hän ei halua kertoa mistä on kotoisin.
Espanjan talouskriisi on tuonut kadulle myös uusia ryhmiä, koulutettuja ja nuoria.
Valtaosa keskustaoikeistolaisen Mariano Rajoyn hallituksen leikkauksista on kohdistunut sosiaalimenoihin. Se on kasvattanut eriarvoisuutta: espanjalaisten tuloerot ovat euromaiden korkeimmat. Äärimmäisessä köyhyydessä elää jo kolme miljoonaa espanjalaista.
Tilanne oli toinen vuoteen 2008 asti, jolloin Espanja luisui taantumaan. Siihen asti maa oli viettänyt ennen näkemättömiä kulutusjuhlia. Vuosia Espanjassa rakennettiin enemmän kuin
Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa yhteensä. Pankit myönsivät asuntolainoja kaikille halukkaille.
Alex palaa katoksen alle. Joku ulkoiluttaa pimeällä aukiolla koiraansa. Hämärästä hahmottuu Filip II:n ratsastajapatsas.
Aamuyöllä Plaza de Mayorilla sataa hentoa lunta.
Tiilisiä isoja talokolosseja. Ei valoja, ei autoja, ei ihmisiä. Kriisi on luonut Espanjaan aavekaupunkeja, joissa ei asu ketään. Seseñan kaupunkiin 50 kilometriä Madridista on noussut 20 000 ihmisen asuntoalue Apartamiento Fransisco Hernando. Siitä on tullut kiinteistöbuumin ja sitä seuranneen ensimmäisen talouskriisin symboli.
Rakennuskuplan puhkeaminen on jättänyt jälkeensä lähes miljoona myymätöntä asuntoa. Samaan aikaan sadattuhannet espanjalaiset elävät häätöuhan alla, tai heidät on jo häädetty.
Ovi käy, asuntovelallisia edustavan PAH-järjestön tilaisuuteen saapuu 30-40-vuotiaita pariskuntia, yksineläjiä, yksinhuoltajia lapsineen, maahanmuuttajia.
”Kun menettää kotinsa, on kuin menettäisi osan itsestään”, nuorehko nainen sanoo.
Avunhakijat suuntaavat toimiston alakertaan. Siellä käy porina. Ihmiset jakavat kokemuksiaan ja tukevat toisiaan. Välillä väitellään. Joku itkee.
Maria Christina Escribano on yksi kriisin aikana asuntonsa menettäneistä. Nykyään hän työskentelee PAH-järjestössä vapaaehtoisena ja auttaa muita.
Kansa on syyttänyt pankkeja holtittomasta lainanannosta. Poliitikot ovat puolestaan sanoneet, että kansa on elänyt yli varojensa. Suurin ongelma Espanjassa on yksityisen talouden velka: 210 prosenttia bruttokansantuotteesta. Perheiden ja yritysten velat ovat suurelta osin pankkien velkoja.
”Nämä ihmiset eivät ole tehneet muuta kuin menettäneet työnsä”, Escribano puolustaa.
Espanjassa on jättityöttömyys. Työttömiä on enemmän kuin suomalaisia. Lähes 27 prosenttia työikäisiä on ilman töitä, ja useampi kuin joka toinen alle 25-vuotias.
Rajoyn hallituksen aikana lähes miljoona espanjalaista on jäänyt työttömäksi. Oikeistolainen hallitus aloitti työnsä joulukuussa 2011, samoihin aikoihin, kun maassa alkoi toinen lama viiden vuoden sisällä.
”Hallitus on vähentänyt julkisia menoja ja lisännyt veroja. Nämä toimenpiteet ovat ruokkineet lamaa ja työttömyyttä mutta samalla pienentäneet alijäämää”, sanoo ekonomisti Antonio Argandoña IESE-Business Schoolista, Navarran yliopistosta.
”Talouskasvun näkökulmasta Espanja elää nyt pahinta aikaa. Kasvu on edelleen negatiivista, ja kansa on kyllästynyt niukkuusohjelmaan.”
Miguel A. Martínez on tullut Lava-piés’n kaupunginosassa sijaitsevaan sosiaalikeskukseen pitämään luentoa. Hän on M15-liikkeen aktivisti ja oli itse valtaamassa tätä tilaa, joka oli vuosia tyhjillään.
Seinät ovat punaista tiiltä, katosta roikkuu sähköjohtoja. Ikkunoiden suojana on muovia, osasta puuttuu sekin. Lämmitystä ei ole.
Ei liian tarkkoja valokuvia, ettei tilaa tunnista, hän pyytää.
Tiiliseinillä on valokuvia Puerta del Solilta, jossa M15-liike järjesti ensimmäisen suurmielenosoituksensa 15. maaliskuuta 2011.
M15 on taistellut hallituksen julkisen koulutuksen ja terveydenhuollon leikkauksia ja asuntohäätöjä vastaan. Se yrittää osoittaa, että kriisi johtuu myös hallituksen politiikasta.
Martínez sanoo, ettei odota tältä hallitukselta mitään muuta kuin että se kaatuisi.
”Ensimmäistä kertaa vaalit voittaa puolue, joka toimii täysin päinvastoin kuin on luvannut. Hallitus lupasi tukea julkista sektoria, pitää palkat, lisätä työllisyyttä. Se ei ole tehnyt mitään näistä.”
M15 on vaatinut osallistuvaa demokratiaa ja sanoutunut irti kummastakin suuresta puolueesta, keskustaoikeistolaisesta PP:sta ja sosialistipuolue PSOEsta.
Madridin Autonomisen yliopiston politiikan professori Fernando Vallespin sanoo olevansa kyllästynyt siihen, että poliitikoista tehdään talouskriisin syntipukkeja.
”Suuri ongelma on vaalijärjestelmämme. Vallassa voi olla vain jompikumpi kahdesta puolueesta. Vaalijärjestelmä pitää saada uudistettua, jotta kansa voi taas uskoa poliittiseen järjestelmään.”
Vallespin pitää M15-liikettä uudenlaisen demokratian kannalta tärkeänä liikkeenä, vaikka sitä on kritisoitu hajanaisuudesta ja yhden selkeän johtajan puutteesta. Hänen mukaansa liike on saavuttanut tavoitteensa, ainakin symbolisella tasolla.
Martínezin luennon aihe on Talonvaltaukset M15-liikkeen synnyn jälkeen. Paikalla on parikymmentä ihmistä.
Sadat muut yliopisto-opettajat pitävät kursseihin kuuluvia luentojaan Madridin kaduilla protestiksi säästöjä vastaan.
Martínez opettaa sosiologiaa Madridin Complutensen yliopistossa, Espanjan suurimmassa.
Tilanne julkisissa yliopistoissa on kestämätön. Opettajien palkkoja on leikattu kolme kertaa viimeisen kahden vuoden aikana.
Martínez on menettänyt noin 20 prosenttia palkastaan. Verot ovat nousseet viimeisen vuoden aikana. Useita opettajia on irtisanottu. Lukukausimaksut ovat nousseet vuoden aikana 30 prosenttia.
Martínezin kuukausipalkka on 1 700 euroa. Hän on väitellyt tohtoriksi, ja hänellä on 15 vuoden työkokemus yliopistolta.
”Tilanne on masentava, enkä näe mitään selvää ratkaisua.”
M15-aktivisti ja sosiologian opettaja Miguel A. Martínez vallatussa talossa.
Missä ovat meidän pimeät rahamme? lukee julisteessa Madridin Autonomisen yliopiston psykologian laitoksen aulassa.
Kasvatuspsykologian tohtori Ernesto Panadero kävelee ala-aulan läpi tummassa puvussa. Hän on vain käymässä yliopistolla, matkalla väitöstilaisuuteen.
Kriisi on ajanut suuren joukon nuoria hyvin koulutettuja ulkomaille. Kaikkiaan espanjalaisia on lähtenyt 40 000. Panadero sai syksyllä töitä tutkijana Oulun yliopistosta.
32-vuotias Panadero alkoi nähdä kriisin merkkejä pari vuotta sitten, kun hän oli tohtorivaihdossa Barcelonan Autonomisessa yliopistossa. Rahaa ei löytynyt tietokoneeseen, omaan työtuoliin, eikä kongressimatkoihin.
”Tällä hetkellä tutkijoiden on hyvin työlästä löytää rahoitusta tutkimukselleen”, hän sanoo.
Panaderon isä osallistui opiskelijana vuoden 1968 mielenosoituksiin diktaattori Francoa vastaan. Silloin nuoret vaativat maalleen demokratiaa ja poliittisia puolueita.
”Minun sukupolveni ja M15-liikkeen reaktiossa on kyse siitä, ettei tämän päivän Espanja ole demokratia. Se ei ole läpinäkyvä.”
”Perustuslaki, joka hyväksyttiin 1978, toimi silloin hyvin, mutta ei vastaa tätä päivää.”
Toledon historiallinen kaupunki sijaitsee 70 kilometrin päässä Madridista. Kaupungin uuden sairaalan rakennustyöt keskeytyivät reilu vuosi sitten.
Jättimäisen rakennuksen luuranko muistuttaa pienoismallia tai elokuvalavastetta. Sen sisään mahtuisi kymmenen suurta kerrostaloa.
Talouskriisi on keskeyttänyt ”Euroopan suurimman sairaalan” rakennustyöt 8 000 asukkaan Toledossa.
Puistokadun varrella kukkivat hennot kirsikkapuut.
Sairaalasta oli tarkoitus tulla Euroopan suurin: 36 leikkaussalia, 800 huonetta, 200 vastaanottosalia. Jokin laskuvirhe tapahtui: Toledossa on 8 000 asukasta.
Madridilaisen El Greco de Getafe terveyskeskuksen johtaja José Luis Quintana sanoo, että terveydenhuollon suunnittelu on luisunut poliitikkojen käsiin.
”Jokaisen espanjalaisen kodin edessä ei voi olla sairaalaa.”
Maassa on useita sairaaloita, joita ei ole varaa avata. Seitsemän sairaalaa odottaa keskeneräisenä parempia aikoja. Rahat ovat loppuneet tai kadonneet jonnekin.
Kolmessa vuodessa hallituksen ja kuntien terveydenhoitobudjetista on haihtunut 6 700 miljoonaa euroa.
”Tänä vuonna Madridin pitää säästää terveydenhoitokuluistaan 533 miljoonaa euroa. Miksei esimerkiksi 600 tai 700 miljoonaa?” Quintana ihmettelee.
Hän ei voi verrata säästöjen määrää aiempaan budjettiin, koska ei tiedä lukuja. Julkisen terveydenhoidon budjettimenot eivät ole Espanjassa julkisia.
”Jos luvut ovat kunnossa, miksi niitä ei voisi näyttää kaikille?”
José Luís Quintana on ollut eturintamassa osoittamassa mieltä julkisen terveydenhuollon säästöjä vastaan.
Loppuvuodesta 2012 terveydenhoitohenkilökunta oli viisi viikkoa lakossa. Se pysäytti maassa tuhannet vastaanotot ja leikkaukset.
Quintana on taistellut myös Madridin alueen terveydenhuollon yksityistämissuunnitelmaa vastaan. Hallituksen tavoitteena on yksityistää kuusi madridilaista sairaalaa ja 27 terveyskeskusta.
”Olen elänyt koko diktatuurin jälkeisen, taloudellisesti vaikean siirtymäkauden, mutta koskaan en ole vielä nähnyt mitään tällaista.”
El Gregon terveyskeskuksen aidassa roikkuu protestina lääkärintakkeja.
Piozin kylän laidalla sijaitsee puistokatu Avenida Picos de Europa, Euroopan huiput.
Kolmen makuuhuoneen chalet, pikku villa, nyt alkaen 95 000 euroa, lukee kyltissä talojen edessä. Rakennuttaja Grupa Caixa Catalunya.
Valo loistaa vain parissa ikkunassa.
Talojen seinistä putoavat rappaukset.
Kylässä on satoja tyhjiä, myymättömiä villoja. Guadalajaran provinssissa sijaitseva Pioz on yksi Espanjan velkaisimpia kuntia. Hallitus on arvioinut, että sen velan maksamiseen menee 7 000 vuotta.
”Kerrottu velan määrä on täyttä valetta”, sanoo kulttuurijohtaja José Javier Aquilera Fragoso kunnantalon pihalla.
”Kaikki Espanjan kunnat ovat velkaantuneita. Meillä velkaa on ehkä kuusi tai ehkä kahdeksan miljoonaa euroa.”
Monet pahasti velkaantuneista kunnista ja itsehallintoalueista ovat kääntyneet hallituksen puoleen.
Yhtenä talouskriisin syynä on pidetty maan raskasta hallintomallia.
Espanjassa on 17 autonomista aluetta, 50 provinssia ja yli 8 000 kuntaa. Se tyydyttää kahden pääpuolueen tarpeita: ne miehittävät lukuisat virat oman puolueensa uskotuilla.
Piozin PP-puolueen pormestari erosi sotkujen takia viime vuonna. Nykyinen pormestari kuuluu itsenäiseen Ciudadanes-ryhmään, joka ei tunnusta mitään poliittista väriä.
Aquilera sanoo, ettei hän ole tyytyväinen Mariano Rajoyn hallituksen säästötoimiin.
”Näin paljon leikkauksia, niillä ei päästä ulos kriisistä”, hän toteaa.”Nyt täytyisi tehdä asioita, jotka lisäävät työllisyyttä.”
Piozin tulevaisuuden hän näkee vaikeana.
”Mutta täytyy käyttää mielikuvitusta.”
Tyypillinen andalusialainen valkoinen kylä. Katedraali, kunnantalo, urheiluhalli, jalkapallokenttä, museo, terveyskeskus - työvoimatoimisto.
Kylän reunalla uinuu parhaat päivänsä nähnyt teollisuusalue.
Idylli kätkee sisäänsä kriisin koko karuuden: Esperan alle 4 000 asukkaan kylässä, on maan korkein työttömyysaste.
Työikäisistä esperalaisista liki 60 prosenttia on ilman työtä, nuorista lähes kaikki.
Neljä nuorta istuu kahvilan perällä, pimeässä huoneessa. Taustalla jumputtaa yksinäinen diskomusiikki.
Nuoret ovat kriisin suurimpia kärsijöitä.
Norman Romano Barreja, 21, on ollut työttömänä kaksi vuotta.
Hän on opiskellut tietotekniikkaa. Hän on lähettänyt ansioluetteloaan eri puolille maata Madridia myöten. Kukaan ei ole ottanut yhteyttä.
Niin kutsuttuun nini-sukupolveen kuuluvien nuorten määrä kasvaa Espanjassa koko ajan. He eivät opiskele eivätkä tee töitä. Ninini-sukupolvi ei myöskään etsi töitä.
Romanon vanhemmat ovat myös työttömänä. Isovanhemmat eivät pysty auttamaan perhettä. Suvun tuki on monien espanjalaisperheiden tapa selviytyä. Eläkkeisiin hallitus ei ole vielä koskenut.
Kolmihenkinen perhe elää 450 eurolla kuukaudessa.
Hän ei näe tulevaisuutta, ilman työtä ei voi toteuttaa unelmiaan, hankkia asuntoa, perustaa perhettä.
”Kun Espanja selviää kriisistä, nuorilta puuttuu kaikki työkokemus ja olemme silloin jo vanhempia.”
”Me olemme kadotettu sukupolvi.”
Kahvilan nimi on Skandaali. Vuoden aikana vähätkin asiakkaat ovat kadonneet.
Norman Romano Barreja kotikylänsä Esperan kahvilassa.
Esperalainen Sebastian Guisado Romero elää pienessä hylätyssä kivirakennuksessa maurien aikaisen linnoituksen juurella. ”Jos joutuisin maksamaan vuokraa, joutuisin kadulle”, hän sanoo ja katsoo alas kylään.
Ennen lamaa Guisado työskenteli rakennuksilla eri puolilla Espanjaa. Työtä oli paljon, ja siitä maksettiin hyvin.
Nyt hän saa kuukaudessa 750 euroa eläkettä, ja elättää reilulla 20 eurolla päivässä nelihenkisen perheensä.
”Mitenkö selviän? Ottamalla lainaa.”
Kiinteistöbuumin aikana Esperan kylässä toimi useita kymmeniä betonialan yrityksiä. Nyt suuri osa niistä on mennyt konkurssiin.
Espanjan hidas ja tehoton oikeuslaitos kuormittuu jatkuvasti yhä uusista korruptiotapauksista.
Pimeät palkat, sobresueldos, ovat maan tapa. PP-puolueen varainhoitajan Luis Bárcenasin maksamiin pimeisiin palkkoihin liittyvä juttu on tällä hetkellä oikeudessa. Päätös on ratkaiseva Mariano Rajoyn hallituksen kannalta.
Korruptio ravistelee myös monarkian kultaportteja: kuninkaan vävyä epäillään veropetoksesta.
”Mikään puolue ei ole puhdas korruptiosta. Katalonia, Andalusia, Madrid, Galicia, Valencia… Kaikkialla on jotakin”, Guisado sanoo.
”Minua hävettää.”
Yleisen ruokalan ovi käy tiuhaan Trianan kaupunginosassa Sevillassa. Vanhempia miehiä, nuoria, pariskuntia, eronneita, ja myös keskiluokkaa.
Ruokalaa ylläpitää köyhiä ja syrjäytyneitä auttava katolinen Caritas-järjestö.
Järjestö on puhunut julkisuudessa Espanjan kadotetusta vuosikymmenestä. Kriisin aikana syrjäytyneiden nostaminen raiteilleen vie sen mukaan kymmenen vuotta.
Yksi kriisin dramaattisimpia seurauksia on lapsiköyhyys. Espanjan Unicefin mukaan 2,2 miljoonaa lasta elää köyhyysrajan alapuolella, joka neljäs espanjalaislapsi. Espanja kuuluu EU-maiden tilastojen kärkipäähän.
Juan Gómez García, 61, seisoo vallatun talon sisäpihalla Sevillassa.
Hänen kiinteistöalan yrityksensä kaatui, vaimo joutui työttömäksi, asuntolaina jäi maksamatta, ja lopulta pankki otti asunnon haltuunsa.
”Tulimme tänne, koska lapseni eivät voi asua kadulla.”
M15-liikkeen valtaamassa Corrala Ilusiónissa asuu 17 perhettä. Monien taustassa on samaa: pätkätöitä, ei työsopimuksia, työttömyyttä, ei avustuksia. Nelikymppinen mies asui aikaisemmin kaksi vuotta autossa.
Parivuotias Estrella leikkii ensimmäisen kerroksen parvekkeella. Lapsia talossa asuu kahdeksan, nuorin on viisi kuukautta.
Huoneistossa ei ole sähköä eikä lämmitystä. ”Ei ole vettä, yöllä herää kylmyyteen, en ole kokenut tällaista koskaan”, Gómez sanoo.
Gómezin kengät kuivumassa. Perheen asunnossa lämpötila on laskenut pahimmillaan 12 asteeseen.
Toisesta kerroksesta löytyy perheen asunto. Huonekaluja on niukasti. Tyttären huoneessa on vain lattialle levitetty patja. Sen vieressä on muuttolaatikoita ja koulureppu.
Eteiseen on kasattu kirjoja. Niitä Gómez kaupittelee kadulla eurolla kappale. Äiti ja tytär myyvät leivoksia ovelta ovelle. Siitä kertyy ruokarahaa 15-20 euroa viikossa.
Perhe elää tällä hetkellä Gómezin 730 euron eläkkeellä.
Tytär on saanut apua koulukavereiltaan ja heidän vanhemmiltaan. Hänelle on tuotu ruokaa ja kerätty rahaa.
”Toivon, että hän myöhemmin ymmärtää, että hänen vanhempansa ovat taistelleet jonkin asian puolesta”, äiti Mari Carmen sanoo.
Espanja ei ole täysi demokratia, Juan Gómez García sanoo.
”Perustuslain mukaan ihmisillä on oikeus asuntoon.”
Perhe kävelee yhdessä läheiselle Alameda de Hercúlesin aukiolle hakemaan vettä.
Vanha nainen kaupittelee aukiolla nenäliinapakkauksia 20 sentillä.
”Minulla ei ole senttiäkään, mi hermana”, Gómez sanoo.
”Suerte, onnea”, nainen toivottaa ja lähtee pois.
Juan Gómez García, hänen 16-vuotias tyttärensä ja vaimonsa palaavat hakemasta vettä kotitalonsa läheiseltä aukiolta Sevillassa.
Aukion laidalla on poliisilaitos. Gómezin mukaan Sevillan pahamaineisin ja korruptoitunein. Kun perhe oli muuttanut vallattuun taloon, häntä pelotti kulkea poliisilaitoksen ohi aukiolle.
Nyt häntä pelottaa vielä enemmän. Vallatun talon omistaa kiinteistövälitysyritys. Se on tehnyt valtaajista rikosilmoituksen.
”En halua, että lapseni näkevät, kun poliisit tulevat ja heittävät meidät kadulle”, Gómez sanoo.
Kuukautta myöhemmin tulee oikeuden päätös. Asukkaiden on poistuttava rakennuksesta toukokuuhun mennessä. Tai poliisit tyhjentävät talon.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 16/2013.