Suomen sotavangit nääntyivät työhön

Suomella oli jatkosodan aikana vastuullaan 67 000 neuvostosotavankia, joista kolmannes kuoli. Sotavankikuolleisuus oli Suomessa korkeampi kuin länsiliittoutuneiden keskuudessa. Miksi demokraattinen Suomi kohteli sotavankejaan yhtä huonosti kuin totalitaariset Saksa, Neuvostoliitto ja Japani?

Helsingin yliopiston historiantutkija Mirkka Danielsbacka selittää asian väitöskirjassaan liiasta työn­teosta johtuneella aliravitsemuksella. Suurin osa sotavangeista otettiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa syksyllä, ja valtaosa menehtyneistä kuoli heti seuraavana talvena. Useimmilla kuolinsyy oli aliravitsemuksen aiheuttama nääntyminen ja siihen liittyvä tautikuolleisuus.

Danielsbackan mukaan sotavankien joukkokuolemia ei ai­heuttanut sodanjohdon, sotavankivirkailijoiden tai suomalaisten vankileirien vartijoiden tarkoituksellinen toiminta, joten psykologisia selityksiäkään ei voi etsiä esimerkiksi ryssävihasta tai mistään tietoisesta ideologiasta.

Kuolemat aiheutuivat Danielsbackan mukaan kuitenkin sotavangeista vastuussa ole­vien ihmisten toiminnan tarkoittamattomina seurauksina.

Sotavankien aliravitsemus johtui pääosin siitä, että vangeilla teetettiin raskaita töitä liian vähällä ravinnolla. Vähäistä ravintoa voi selittää elintarvikepulalla, mutta väitöksen mukaan suurempi osa vangeista olisi selvinnyt hengissä talvesta 1941–1942, jos heidän työmääräänsä olisi pienennetty.

Danielsbackan tutkimus tulkitsee ihmisten toimintaa evoluutiopsykologista teo­riaa vasten. Evoluutiopsykologien mukaan lajillamme on universaali ihmisluonto, joka on kehittynyt luonnonvalinnan seurauksena metsästäjä-keräilijäyhteisöissä kymmenien tuhansien vuosien aikana.

Evoluutiopsykologisen teo­rian mukaan ihmisellä on voimakas taipumus itsepetokseen. Toisten petkuttaminen on yksilölle edullista, ja se on uskottavampaa, jos itsekin uskoo valheeseensa.

Danielsbackan mukaan kyky itsepetokseen ja toisten epäinhimillistämiseen mahdollistivat sotavankien nääntymiseen johtavan kehityksen, vaikka se ei ollutkaan kenenkään suoranaisena tavoitteena.

Ihminen on evoluutiopsykologisen käsityksen mukaan luonnostaan itsekäs ja omiaan suosiva, mutta meillä on myös myötäsyntyinen kyky empa­tiaan ja myötätuntoon.

Väitöksen mukaan kyky empatiaan mahdollisti sotavan­kien kurjaan tilaan reagoimisen ja heidän auttamisensa. Parhaiten neuvostosotavankeja kohdeltiinkin Danielsbackan mukaan maatiloilla, missä suomalaiset siviilit olivat vankeihin henkilökohtaisessa kosketuksessa.

EvoluutiopsykologiSteven Pinkerin mukaan väkivalta on historian saatossa vähentynyt. Tärkein väkivaltaa hillinnyt instituutio on ollut yksityisen koston tarpeettomaksi tehnyt oikeusvaltio. Väkivaltaa on vähentänyt myös kauppa: toiset ihmiset ovat hyödyllisempiä elävänä kuin kuolleena.

Danielsbackan mukaan sotavankejakin ruokittiin paremmin, kun huomattiin, että ravittu sotavanki teki enemmän töitä kuin nääntynyt.

Väitöskirjan mukaan sotavankipolitiikassa tapahtui keväällä 1942 muutos, joka ei kuitenkaan johtunut empatia-alttiudesta, vaan ulkoisten pidäkkeiden voimasta.

Danielsbackan mukaan pidäkkeistä tärkeimpiä olivat ne, jotka antoivat suomalaisille motiivin säilyttää sotavangit hengissä. Tällaisia tekijöitä olivat Suomen kansainvälinen maine sivistysvaltiona, vähentynyt usko Saksan voittoon ja paikallisten työnantajien sotavankityövoiman tarve.