Seuraava katastrofi: Hiekka loppuu
Kasvava rakentaminen syö maailman hiekkarannat ja aiheuttaa ympäristöongelmia.
Yhden Mont Blanc -vuoren tilavuuden verran hiekkaa, 40 miljardia tonnia. Se kuluu ihmisen tarpeisiin joka vuosi. Hiekka hupenee, ja sen hankkiminen aiheuttaa mittavat ympäristötuhot.
Hiekka on yllättäen noussut uusiutumattomien luonnonvarojen puutelistalle öljyn, kaasun ja kivihiilen rinnalle. Hyvälaatuista meri- tai jokihiekkaa tarvitaan rakennusten betoniin, siltoihin ja teiden päällysteisiin, mutta hiekka on myös keskeinen elektroniikkateollisuuden raaka-aine. Eikä lasikaan synny ilman hiekkaa.
Kokonaan uusi massiivinen hiekan tarvitsija on öljy- ja maakaasuteollisuus. Se käyttää kovaa kvartsihiekkaa veteen ja kemikaaleihin sekoitettuna murtaakseen kallioperää, jolloin siihen sitoutunut öljy ja kaasu vapautuu.
Tämä uusi vesisärötystekniikka on nostamassa USA:n kokonaan energiaomavaraiseksi jo lähivuosina. Hintana ovat mittavat ympäristöongelmat, ei pelkästään öljy- ja kaasuesiintymien yhteydessä vaan myös kvartsihiekan louhintapaikoilla, ennen kaikkea Wisconsinin osavaltiossa.
Yksi porauskohde voi vaatia yli 2000 tonnia kvartsihiekkaa ennen kuin se ehtyy.
Pelkästään USA:ssa käytettiin toissa vuonna maan geologisen tutkimuslaitoksen mukaan yli 6,6 tonnia hiekkaa ja soraa asukasta kohden.
Siitä 43 prosenttia eli 2,9 tonnia henkeä kohti kului rakennusbetoniin, loput enimmäkseen tienrakennukseen. Tuotanto on kasvanut kymmenen prosentin vuosivauhdilla vuodesta 2005 lähtien.
Maailmanlaajuisesti rakennusmineraalien käyttö on yli kymmenkertaistunut sitten 1900-luvun alun ja kaksinkertaistunut vuodesta 1980. Vain mittava talouslama voisi pysäyttää yhä jatkuvan kasvun.
Järjettömimmän mittakaavan hiekkaa kuluttavat hankkeet ovat Dubaissa, missä rakennetaan 500–1000 keinotekoista saarta kymmenien miljardien budjetilla. Suurimmat rakennelmat vaativat puoli miljardia tonnia hienoa merihiekkaa. Sitä on saatu maan omista varannoista, mutta myös alettu tuoda Australiasta.
Merihiekkaa kerätään rannoilta, mistä se on helppo kuljettaa laivoilla eteenpäin. Teollisen mittakaavan keräykseen käytetään erikoiskalustoa, jossa hiekka imaistaan massiivisilla laitteilla suoraan merenpohjasta rannan tuntumasta. Mukana tulevat luonnollisesti kasvit ja eliöstö.
Teollista imurointia harjoitetaan USA:ssa ja Afrikan rannikoilla, mutta myös Saksassa.
Huolestuttavimmat ympäristöongelmat liittyvät juuri merihiekan käyttöön eri puolilla maailmaa. Eroosion seurauksena rantojen kyky toimia suojavyöhykkeinä meren voimia vastaan heikkenee, ja myös vaikutukset kasvi- ja eläinkuntaan ovat rankat.
Esimerkiksi Australiassa Sydneyn lähellä aikavälillä 1940–1990 tehty massiivinen hiekan kerääminen on johtanut Kurnellin niemimaan heikentyneeseen kykyyn kestää myrskyjä. Nyt rantoja täytetään rakennusjätemaalla. Niemimaa on paikka, jossa kapteeni Cook nousi maihin vuonna 1770.
Sama on nähtävissä Afrikan rannikkoalueilla. Esimerkiksi Sierra Leonen rannikolla eroosio etenee kuuden metrin vuosivauhdilla.
Itä-Aasiassa ja Afrikassa hiekkaa kerätään myös käsivoimin, usein laittomasti.
Esimerkiksi Malediiveilla ihmiset sukeltavat hiekkaa aina sadan metrin etäisyydellä rannasta. Tämä laittomasti kerätty hiekka päätyy Singaporen rakentajille. Kaupunkivaltion pinta-alaa on laajennettu viidenneksellä vuodesta 1960 lähtien, ja tämä on pitkälti tehty naapurimaista rahdatun hiekan avulla.
Afrikassa ja Karibialla rehottaa hiekkamafioiden hallitsema laiton kauppa. Tämä näkyy muun muassa Marokossa sekä Jamaikalla ja Bermudalla. Myös Intiassa laiton toiminta on laajaa.
Pimeän keräysbisneksen arvoksi lasketaan kymmeniä miljardeja euroja. Amerikkalainen Coastal Care -järjestö on laskenut laittoman toiminnan laajenneen jo noin 60 maahan.
Valtaosa eli 80 prosenttia merien hiekkarannoista yltää alle sadan metrin etäisyydelle rannasta, minkä jälkeen tulee äkkisyvä. Hiekan imurointi kohdistuu pääasiassa alueelle ennen äkkisyvää, jolloin rantaan ei näennäisesti kajota.
Kun hiekka poistetaan etäämpää rannasta, sinne syntyy ”hiekkatyhjiö”, jonka meri pyrkii jälleen täyttämään. Seurauksena on, että rannan hiekka valuu rannasta merelle päin, ja tämän eroosion vaikutuksesta entinen hiekkaranta on pian kivikkoa tai kalliota.
Näin on päässyt käymään muun muassa Floridassa, ja seurauksena on päädytty suorittamaan Sisyfoksen urakkaa eli imuroimaan hiekkaa ja suihkuttamaan se takaisin rannalle. Sisyfoksen operaatio on toistettava parin vuoden välein, muuten esille tulee kivikko. Tarun Sisyfos vieritti kiven vuoren päälle, mistä se jälleen vieri alas odottamaan vierittämistä uudelleen ylös, loputtomasti.
Mistä hiekka sitten tulee?
Vastaus on yllättävä: 90 prosenttia hiekasta syntyy maailman vuoristoista, kun tuuli ja sateet rapauttavat kiveä. Jokien suistoihin ja merien rannoille hiekka päätyy virtaavan veden tuomana.
Mutta ongelmia on tässäkin, edelleen ihmisen toiminnan aiheuttamia. Esteenä ovat nimittäin jokien padot, ja niitä lasketaan maailmassa olevan noin 850 000.
Vaikka joet virtaisivatkin vapaasti, ei tämä juuri tehostaisi hyvälaatuisen hiekan saatavuutta. Rapautumisprosessi on niin hidas, että merkittävien hiekkamäärien syntyminen kestää sadoista tuhansiin vuosiin.
Maailmanluokan mittakaavan ongelmat eivät juuri näy Suomessa, ainakaan vielä. Meillä suunta on betoniteollisuuden arvion mukaan yhä enemmän kallioperästä murskatun materiaalin käyttöön, vaikkakin betonin valmistus vielä käyttää suurimmalta osin luonnonkiviainesta seulottuna. Hiekkaa ei tuoda, vaan kaikki saadaan kotimaasta.
Rakennusbetoniin Suomessa käytetään 10–15 prosenttia kaikesta kiviaineksesta. Eniten kiviainesta kuluu tienrakennukseen.