Pääskyt talvehtivat veden alla tai Kuussa, väittivät tutkijat vakavissaan – tieteen varhaishistoria on täynnä hulluja arvauksia
Muuttolintujen arvoitus alkoi ratketa, kun haikara putosi Euroopan taivaalta afrikkalainen nuoli kaulassaan.
Lintujen muutto etelään on nykyään niin itsestään selvä osa luonnollista maailmaa, ettei lapsikaan ihmettele, minne linnut talveksi katoavat.
Aina näin ei ole ollut. Lintujen muuttoliikkeet ovat olleet tieteen tiedossa vasta parin viime vuosisadan ajan.
Vaikka muuttavia lintuja oli havaittu taivaalla tuhansien vuosien ajan, vielä niinkin myöhään kuin 1700-luvulla lintujen katoamista talveksi selitettiin toinen toistaan eriskummallisemmilla teorioilla.
Erityisen paljon päänvaivaa aiheuttivat pääskyt, joista jo luonnontieteiden isäksi kutsutulla Aristoteleellä (384–322 eaa.) oli useita ajatuksia.
Aristoteles esitti muun muassa, että pääskyt ja useat muut linnut horrostavat talven yli samaan tapaan kuin monet pienet nisäkäslajit. Vaihtoehtoinen selitys oli se, että jotkin lintulajit muuttavat talveksi muotoaan kokonaan toisiksi lajeiksi.
Nykytieteen valossa Aristoteles oli tietenkin hakoteillä, joskaan hänen arvelunsa eivät horrostamisen osalta menneet täysin päin honkia. Tiettävästi ainakin yksi lintulaji horrostaa, nimittäin Pohjois-Amerikassa elävä Horroskehrääjä.
Ikävä kyllä Aristoteleen väärät arvaukset keräsivät yhtä painavan vaikutusvallan kuin miehen paremmatkin ajatukset. Niinpä usko lintujen horrostamiseen säilyi joidenkin lintulajien kohdalla tuhansien vuosien ajan aina 1800-luvulle asti.
Kun tutkijat olivat hyväksyneet virheellisen oletuksen lintujen horrostamisesta talven yli, oli seuraavaksi ratkaistava se, missä linnut tarkalleen ottaen viettävät talviunensa.
Tätä pohdittiin erityisesti pääskyjen ja kiitäjien kohdalla.
Lintujen oli havaittu kerääntyvän syksyn aikaan joukolla jokien ja järvien lähettyville. Nykyisin tiedämme lintujen parveutuvan muuttoa varten, mutta menneiden vuosisatojen tutkijat vetivät aivan toisenlaisen johtopäätöksen.
Koska lintujen oletettiin horrostavan talven yli ja syksyisin ne nähtiin viimeistä kertaa lähellä vesistöjä, luonnontieteilijät päättelivät, että pääskyt ja kiitäjät talvehtivat veden alla – tai ehkä vesistöjen mudassa.
Vedenalaiset linnut esiintyvät muun muassa 1500-luvun ruotsalaisen historioitsijan, kartografin ja kirkonmiehen Olaus Magnusin kuvituksissa, joissa lintuja on takertunut kalastajan verkkoihin.
Ajatuksen veden alla talvehtivista pääskyistä kumosi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt luonnontieteilijä Edward Jenner. Hän todisti, etteivät pääskyt voi selvitä hengissä veden alla.
Miten Jenner tässä onnistui?
No, hän toimi kuten moderni tutkija ja kokeili. Jenner hukutti kiitäjän elävältä ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei lintu totta tosiaan voi hengittää veden alla.
Kokeilu oli ehkä karkea, mutta nykyisin Jenner tunnustetaan yhdeksi lintutieteiden pioneereista. Hänen vuonna 1824 julkaisemansa tutkielma On the Migration of Birds oli ensimmäinen laaja tieteellinen katsaus, jossa käsiteltiin lintujen muuttoa.
Jenner oli tiettävästi myös ensimmäinen muuttolintuja merkinnyt tutkija, joka todisti lintujen paluun samoille seuduille. Hän leikkasi kiitäjälintujen kynsiä eräällä maatilalla, ja vuosia myöhemmin saman tilan kissa toi tällä tapaa merkityn linnun saalinaan kotiin.
Jennerin koetta voidaan pitää esimuotona nykyisen luonnontieteen perustyökalulle, jossa lintuja ja muita vaeltavia eläimiä merkitään lähettimillä.
Samoihin aikoihin Edward Jennerin tutkimusten kanssa muuttolinnuista saatiin myös konkreettisia todisteita. Vuonna 1822 saksalainen metsästäjä ampui erikoisen haikaran, jonka kaulan oli läpäissyt nuoli.
Kyseinen nuoli oli valmistettu afrikkalaisesta puusta, mikä nähtiin kiistattomaksi todisteeksi siitä, että sama lintu oli selvinnyt hengissä metsästäjän nuolesta jossain päin Afrikkaa ennen paluutaan Eurooppaan.
Tällaisia nuolihaikaroita (pfeilstorch) löytyi seuranneina vuosina pari tusinaa, eikä lintujen muuttoliikettä käynyt enää kiistäminen.
Näistä haikaroista ensimmäinen on nähtävissä täytettynä Rostockin luonnontieteellisessä museossa Saksassa.
Jenner ja hänen aikalaisensa eivät tosin olleet ensimmäisiä, joille ajatus lintujen muutosta tuli mieleen. Jo 1600-luvulla elänyt tutkija ja kirkonmies Charles Morton uskoi, että sukeltamisen sijaan linnut muuttivat talveksi muualle. Morton ei kuitenkaan uskonut, että lintujen muutto suuntautuisi Afrikkaan tai Aasiaan, vaan paljon eksoottisempaan kohteeseen: Kuuhun.
Mutta miten pääskyt oikein hengittäisivät avaruudessa tai lentäisivät tyhjiössä? Morton ei tullut ajatelleeksi tällaisia ongelmia, sillä avaruuden ymmärrys oli tuolloin vielä lastenkengissään.
Mortonilla ei ollut syytä olettaa, etteikö Kuussa pystyisi hengittämään tai ettei avaruudessa olisi ilmaa, joka tekee lentämisestä ja hengittämisestä mahdollista. Tuohon aikaan oletettiin yleisesti myös, että Kuussa olisi omaa elämäänsä.
Mortonia ei mietityttänyt myöskään se, että muutto planeettamme kiertolaiselle olisi linnuille varsin eeppinen matka.
Kuun etäisyys Maasta vaihtelee noin 350–450 000 kilometrin välillä. Morton arveli etäisyydeksi hieman alle 300 000 kilometriä. Silti hän uskoi lintujen selviävän tällaisesta matkasta – kahdesti vuodessa.