OHO

Peset fleecepusakan. Tuskin arvaat, että kuormitat vesistöä muovilla. Moni nerokas keksintö on ympäristölle ikävä yllätys.

tiede
Teksti
Susan Heikkinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

OSA I: Keinokuitu valtaa maailman OSA II: Ei se ollutkaan hyvä idea OSA III: Muovin matka luontoon


Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

oho_varoitus_1

Kallavesj, Kallavesj.

Alkukesästä 2016 savolaisten haikea laulu alkoi soida yhä syvemmässä c-mollissa.

Uutiset tulivat peräjälkeen.

Ensin toukokuussa Itä-Suomen yliopiston tutkijat raportoivat löytäneensä Kuopiota kaulailevasta Kallavedestä huolestuttavia määriä mikroskooppisen pientä muovia, mikromuovia. ”Puhtaassa suomalaisessa luonnossa” oli sakeammin muovisaastetta kuin ulkomailla oli tavallisesti mitattu.

Sitten kesäkuussa amerikkalainen ulkoiluvälinebrändi Patagonia julkisti tutkimuksensa. Konepesussa polyesteristä valmistettu fleecetakki tai polyesterivuorillinen vaate päästi pesuveteen pahimmillaan 250 000 pikkuruista kuidunpätkää.

Järviij järvi, siinä pesj äet mun paetanj monta kertoo.

Fleecen 1980-luvulla alkaneen maailmanvalloituksen jälkeen on kuopiolaisille, puhumattakaan koko ihmiskunnalle, kertynyt aika monta polyesterivaatetta. Maailman tekstiileistä alle puolet tehdään luonnonkuiduista. Vaikka hyvät jätevedenpuhdistamot nappaavat jopa 95 prosenttia viemäriveden keinokuiduista, kuidunpätkiä pääsee läpi merkittävä määrä.

Totuus tuli kirjaimellisesti iholle: koko elämäntapamme on yli puolen vuosisadan ajan kasannut ympäristöön kuormaa, jonka seurauksia ei vielä tiedetä.

Tuntemattomat ovat esimerkiksi mikromuovin vaikutukset Euroopan ja Yhdysvaltojen pelloissa. Vedenpuhdistamojen keräämästä keinokuidusta tehdään usein lannoitetta.

Vesistöissä mikromuovi on osoittautumassa pirullisen ovelaksi juonenkäänteeksi maapallon ympäristöhistoriassa. Se nostaa ihmiskunnan vanhatkin ympäristöyllätykset haudastaan. Sopivan pienet hituset sitovat itseensä tehokkaasti muita aineita, esimerkiksi vesien pohjiin varastoituneita raskasmetalleja. Sitten, pelätään, vesikirppu syö muovin, särki sata vesikirppua ja hauki sata särkeä.

Suomen ympäristökeskus ja Itä-Suomen yliopisto ovat juuri aloittaneet nelivuotisen tutkimuksen mikromuovien lähteistä ja uhkista Suomen vesistöissä, muun muassa Kallavedessä.


 

Muovihitusten mukana ravintoketjussa kulkeutuu muovin haitallisia lisäaineita kuten ftalaatteja ja BPA:ta. Muovihippusilla on myös ominaisuus takerruttaa itseensä vanhoja mereen kertyneitä ympäristömyrkkyjä, jotka näin pääsevät muovin kyydissä tehokkaasti eteenpäin ravintoketjussa. Meren pieneliöt eivät erota vedessä leijuvaa mikromuovia oikeasta ravinnosta. Syöty mikromuovi vie tilaa oikealta ravinnolta. Planktonin sisällä olevat mikromuovihituset siirtyvät ravintoketjua eteenpäin kaloihin, petolintuihin ja ihmiseen.
Muovihitusten mukana ravintoketjussa kulkeutuu muovin haitallisia lisäaineita kuten ftalaatteja ja BPA:ta. Muovihippusilla on myös ominaisuus takerruttaa itseensä vanhoja mereen kertyneitä ympäristömyrkkyjä, jotka näin pääsevät muovin kyydissä tehokkaasti eteenpäin ravintoketjussa. Meren pieneliöt eivät erota vedessä leijuvaa mikromuovia oikeasta ravinnosta. Syöty mikromuovi vie tilaa oikealta ravinnolta. Planktonin sisällä olevat mikromuovihituset siirtyvät ravintoketjua eteenpäin kaloihin, petolintuihin ja ihmiseen.

’Amygdaliini, arsenikki, atropiini. Ignatiuksen pavut, Intian hamppu. Pärskäjuuri, hulluruoho, ukonhattu.”

Aura-lehden 10.4.1888 julkaisema Waarallista laatua olevien myrkyllisten aineiden luettelo kertoo, että jo Venäjän keisarikunnassa katsottiin viisaaksi rajoittaa vaarallisten aineiden käsittelyä. 47 aineen lista oli syntynyt satojen vuosien yrityksen, erehdyksen ja viisastumisen kautta.

Ensimmäinen muovi, selluloidi, oli jo keksitty Yhdysvalloissa. DDT-nimistä kemikaalia oli myös valmistettu, tosin käyttötarkoitus siltä vielä puuttui.

oho_varoitus_2

1940-luvulta 1970-luvulle kemianteollisuus otti nopeaan tahtiin uusia ja vanhoja synteettisiä yhdisteitä käyttöön. DDT:n loistavaksi hyönteismyrkyksi, freonit jääkaappeihin ja suihkepullojen ponneaineeksi, rikkakasvimyrkkyjä, kestäviä komponentteja sähkölaitteisiin, keinokuituja, lannoitteita. Kaikkea hyvää.

Nopeaan tahtiin alkoi myös paljastua vaarallisia yhdisteitä. Toisten vaarallisuus selvisi vasta vuosikymmenten mittaan, kun ne eivät hajonneetkaan luonnossa vaan alkoivat rikastua ravintoketjussa, kuten DDT.

1970-luvun yllätys olivat freonit.

1980-luvulla pelästyttivät tinapitoiset laivojen pohjamaalit.

2000-luvulla havahduttiin hormonitoimintaa häiritseviin muovin lisäaineisiin, 2010-luvulla itse muoviin.

 

Teollisuus hyödyntää kymmeniätuhansia erilaisia kemikaaleja, ja joka vuosi Euroopassa otetaan käyttöön keskimäärin 190 aivan uutta yhdistettä. Enemmänkin, sillä lääkemolekyylit ja alle tonnin tuotantomäärän aineet eivät kuulu lukuun.

Onko yhä uusia vakavia ympäristöyllätyksiä luvassa?

”Ei ole mitään perustetta olettaa, että vastaavia yllätyksiä ei voisi tulla jatkossakin”, sanoo eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Satu Hassi.

Kemikaaleissa ympäristöuhkana on Hassin mukaan ainakin kaksi vaarallista puolta.

”Ensinnäkin ne saattavat aiheuttaa tuhoja varsin nopeasti, paljon nopeammin kuin esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden hupeneminen. Freonit olivat tuhota yläilmakehän otsonikerroksen muutamassa kymmenessä vuodessa.”

Toiseksi, pysyvät haitalliset kemikaalit kulkeutuvat maapallolla kaikkialle. Myrkyllisiä teollisia kemikaaleja on kulkeutunut Huippuvuorten jääkarhuihin.

Vuosikymmen sitten Satu Hassi oli Euroopan parlamentissa ajamassa läpi REACH-kemikaaliasetusta.

Se oli läpimurto kemikaalien hallinnassa, sillä perusajatus on, että sekä vanhat että uudet kemikaalit on todistettava turvallisiksi, jotta niitä saa käyttää. Vielä 1970-luvulla maailmassa toimittiin siltä pohjalta, että kemikaali on vaaraton kunnes toisin todistetaan.

Nyt Hassilla on asetuksen toimeenpanosta sekä hyviä että huonoja uutisia.

Aloitetaan hyvistä.

”EU:n kemikaalivirasto on koonnut valtavan määrän sellaista tietoa, joka tähän mennessä on ollut piilotettuna yritysten pöytälaatikkoon.”

Yritykset ovat rekisteröineet tähän mennessä 15 000 ainetta. Käyttörajoituksia tai -kieltoja Euroopan komissio on langettanut 62 aineelle. 31 ainetta on asetettu luvanvaraiseksi. 138 muuta ainetta on nimetty huolta aiheuttavien aineiden listalle.

Kemikaalin listaaminen tälle ”kandidaattilistalle” antaa teollisuudelle tärkeän signaalin, Hassi sanoo. ”On paras valmistautua niiden korvaamiseen turvallisemmilla aineilla, koska tulevaisuudessa niiden käyttö voi hyvinkin muuttua hankalammaksi.” Mutta kandidaattilistalle on päätynyt tähän mennessä vain pieni osa aineista, jotka jo kauan on tiedetty syöpävaarallisiksi, elimistöön kertyviksi tai hormonitoimintaa häiritseviksi. Hassin mukaan syy hitauteen on kemianteollisuuden lobbaus: REACH-asetuksen toimeenpanoa kun ei ohjaa pelkästään EU:n komission ympäristöosasto, vaan myös teollisuusosasto.


Merivirrat ovat koonneet meriin joutunutta jätettä viideksi jättimäiseksi pyörteeksi. Niissä oleva muovi on jauhautunut pieneksi ja sekoittunut pinnanalaiseen veteen eräänlaiseksi muovikeitoksi.
Merivirrat ovat koonneet meriin joutunutta jätettä viideksi jättimäiseksi pyörteeksi. Niissä oleva muovi on jauhautunut pieneksi ja sekoittunut pinnanalaiseen veteen eräänlaiseksi muovikeitoksi.

Kemikalisaatio on ihmiselle jopa ilmaston lämpenemistä suurempi uhka.

Tätä on tähdentänyt edesmennyt amerikkalainen terveystieteilijä Theo Colborn, ja näin on kirjoittanut myös Åbo Akademin orgaanisen kemian professori Leif Kronberg.

Kronberg perustelee väitettä hedelmättömyyden lisääntymisellä.

”Siemenneste on niin heikkotasoista nykyään. Esimerkiksi Tanskassa joka kymmenes lapsi on keinohedelmöitetty. Ei ole pystytty todistamaan, johtuuko se kemikalisaatiosta vai jostain muusta, mutta kyllä aiheuttajaksi epäillään hormonihäiriköitä.”

Hormonihäiriköt ovat kemikaaleja, jotka häiritsevät elimistön luonnollisten hormonien kuljettamia viestejä. Jos hormonihäirikkö kulkeutuu äidin kautta sikiöön epäedullisella hetkellä, kehitys häiriintyy. Poikasikiön kohdalla: jos luonnollisen testosteronin toimintaa estetään, sukuelimet eivät kehity normaalisti.

”Tiedeyhteisössä esiintyy sitäkin väitettä, että kemikalisaatiolla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Mutta kun koe-eläimille syötetään näitä samoja aineita, saadaan aikaan samat vaikutukset kuin on havaittu ihmisissä”, sanoo Kronberg.

Ihmiset ovat nykyään koe-eläimiä, sanoo Kronberg myös. Yksittäisiä kemikaaleja on kyllä testattu, mutta oikeasti ihminen kohtaa arjessaan kemikaalien seoksen.

Millaisen kemikaalicocktailin saamme pesuaineista ja kosmetiikasta, vaatteista, lääkkeistä, kodin ja työpaikan rakennusmateriaaleista, huonekaluista ja ravinnosta?

oho_varoitus_3

Edistystä on sentään tapahtunut.

”En näe, että luontoon voisi päästä enää niin vaarallisia aineita kuin DDT ja PCB”, Kronberg lohduttaa.

Kiellot ovat vaikuttaneet, ja ympäristö on alkanut elpyä noista aineista.

”Ihminen oppii joskus jotain.”

Myönteisen esimerkin hän löytää omasta keittiöstään. ”Huomasin juuri jääkaapissa muovipullon, jossa mainitaan, että se ei sisällä bisfenoli-A:ta eikä ftalaatteja. Yleisö on painostanut kemianteollisuutta tehokkaasti. Teollisuus tietää, että näistä aineista on puhuttu paljon ja että ihmiset pelkäävät niitä, joten se on kehittänyt pullon, jossa ei niitä ole.”

Ihminen on myös tullut epäluuloisemmaksi. On havahduttu siihen, että esimerkiksi nanomateriaalien terveys- ja ympäristövaikutuksista tiedetään kovin vähän, vaikka niiden käyttö lisääntyy nopeasti. Nanoaineet voivat olla hiiltä tai hopeaa, mutta ne on muotoiltu millimetrin miljoonasosien kokoisiksi kolmiulotteisiksi rakenteiksi. Nanopinnoitteella suojataan lialta, vedeltä ja bakteereilta, ja nanokalvoilla voidaan suojata ruokaa pilaantumasta. Kauhukuva on, että ympäristöön kertyessään nanoaineiden silppu käyttäytyisi ennakoimattomilla tavoilla ja osoittautuisi asbestin kaltaiseksi yllätykseksi.

Mutta että kemikalisaatio olisi ilmastonmuutostakin suurempi uhka?

Satu Hassin mielestä tärkeysjärjestyksiä on vaikea asettaa.

”Huolestuttavinta on yhteisvaikutus: ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden hupenemisen ja kemikalisoitumisen yhteisvaikutus.”

Hyönteismyrkky DDT:n levityslaitetta testattiin 1940-luvulla New Yorkissa.
Hyönteismyrkky DDT:n levityslaitetta testattiin 1940-luvulla New Yorkissa.

▲ Alkuun

DDT TORJUU YHÄ MALARIAA

Keväällä 1955 amerikkalaisen East Lansingin asukkaat olivat kummissaan. Jotain puuttui. Linnut eivät laulaneet. Rakastetut kevään merkit, punarinnat, kyllä saapuivat, mutta vain lojuakseen pian kuolinkouristuksissa nurmikoilla. Suomalainen järkyttyisi yhtä pahasti, jos mustarastaat tai pääskyset katoaisivat.

Arvoituksen ratkaisu vei kolme vuotta. Linnut olivat syöneet kastematoja. Kastemadot olivat syöneet jalavista pudonneita lehtiä. Lehdet olivat olleet tahmeana hyönteismyrkky DDT:stä. Sitä oli sumutettu laajasti kaupungin jalaviin, sillä puustoa uhkasi erään kuoriaisen takia täystuho.

Oli ollut loistokeksintö valjastaa DDT hyönteismyrkyksi toisen maailmansodan aikana. Malaria ja lavantauti tappoivat sotilaita, amerikkalaisiakin, 1900-luvulla yhteensä enemmän kuin luodit. DDT-sumutuksilla tapettiin niin tehokkaasti tautien levittäjät – hyttyset, täit ja kirput – että erään arvion mukaan se pelasti kymmenessä vuodessa viisi miljoonaa ihmishenkeä ja esti sata miljoonaa vakavaa sairastumista. Yhdisteen käyttöönottanut kemisti palkittiin Nobelin lääketieteen palkinnolla vuonna 1948. Myös viljapeltojen tuholaisia sillä torjuttiin menestyksellä, vaikkakin tuholaiskannat alkoivat pian kehittää sille vastustuskykyä. DDT:n suosio ympäri maailmaa oli kuin mania. Suomessa se tunnettiin tuotenimellä Täystuho, jota levitettiin muun muassa lasten päähän täimyrkyksi.

Kun Rachel Carson toi julki lintujen joukkokuolemat ja DDT:n vaarallisuuden myös ihmiselle kirjassaan Äänetön kevät (1962), DDT vähitellen kiellettiin. Kestävänä ja kauas kulkeutuvana yhdisteenä se oli kuitenkin ehtinyt jo 1960-luvulla jopa Etelämantereen pingviineihin. DDT:tä käytetään maailman terveysjärjestön luvalla yhä malarian torjuntaan osassa Afrikan maita.


oho_lyijy_

LYIJY – LIIAN HYVÄ HYLÄTTÄVÄKSI

Jo muinaiset roomalaiset… tiesivät lyijyn myrkylliseksi ja silti käyttivät sitä. Se oli erinomainen ja moneen tarpeeseen taipuva materiaali, josta oli sukupolvien ajan tehty vesiputket, ruokailuvälineet ja koristemaalit. Lyijyn korvaaminen olisi ollut liian vaikeaa, joten oli elämäntavan hinta, jos joku tuli hulluksi tai jäi vajaamieliseksi.

Pienetkin pitoisuudet lyijyä elimistössä vahingoittavat hermostoa, kun altistus on jatkuvaa. Lyijy heikentää oppimista, aiheuttaa käytöshäiriöitä ja rapauttaa muistia. Syöpävaaralliseksikin sitä epäillään.

Hulluus huipentui 1920-luvun alussa autovalmistaja General Motorsin laboratoriossa. Kun bensiiniä puristettiin polttomoottorin sylintereissä, se tahtoi syttyä ennen aikojaan. Moottori nakutti. Mutta kun bensiiniin lisättiin tetraetyylilyijyä, nakutus loppui. Tetraetyylilyijyn valmistus tappoi muutamassa vuodessa ainakin kymmenen työntekijää, mutta autoteollisuus ei perääntynyt. Lokakuussa 1924 tutkimusryhmän johtaja, kemisti Thomas Midgley Jr, piti mitä kummallisimman lehdistötilaisuuden. Katsojien edessä hän pesi kätensä tetraetyylilyijyllä ja hengitti sen höyryjä pullosta. Sittemmin hän sai vakavan lyijymyrkytyksen.

Silti tetraetyylilyijyä käytettiin bensiinissä yli kuusikymmentä vuotta. Lyijy levisi pakokaasuissa kaikkialla maailmassa ja varastoitui luontoon ja ihmisten luustoon.

Vaikka lyijyn käyttöä on rajoitettu, yleistä käyttökieltoa ei ihminen ole saanut aikaan. Suomalainen valaa yhä lyijyä uutenavuotena (luullen sitä tinaksi). Hän painottaa lyijyllä verhon, ongen ja kalaverkon, kylvää lyijyhauleja riistamaille ja arvostaa kristallilasejaan, jotka sisältävät lyijyä nekin.


PCB LEVISI SALAA

Vuonna 1964 Tukholman yliopiston tutkija Sören Jensen havaitsi jotain odottamatonta.

Hyönteismyrkky DDT:n vaarallisuus oli käynyt tiedeyhteisölle selväksi, ja Jensen oli tutkimassa, paljonko sitä oli kertynyt ruotsalaisten vereen. DDT:tä löytyikin kaikkialta. Mutta näytteistä löytyi myös toista, tuntematonta kemikaalia.

1966 Jensen sai käsiinsä kuolleen merikotkan. Siitä hän löysi mysteeriainetta erityisen paljon. Ainetta oli meressä, ja sitä oli hänen omien lastensa hiuksissa – eniten pikkuvauvassa. Lopulta hän analysoi aineen klooratuiksi bifenyyleiksi. Mistä ne tulivat? Hän selvitti, että yhdisteitä käytettiin laajasti teollisuudessa, ja pyysi eräältä valmistajalta PCB-näytteen. Se täsmäsi.

Jensenin raportin ansiosta PCB:ksi kutsuttu joukko yhdisteitä kiellettiin vähitellen. Se oli ollut loistava aine: kemiallisesti vakaa, kestävä ja palamaton. Sitä ehdittiin valmistaa pari miljoonaa tonnia esimerkiksi muuntajaöljyihin, elementtitalojen saumauksiin ja maaleihin. Juuri kestävyytensä takia se oli niin viekas: se kulkeutui ilman, veden ja eliöiden mukana maapallolla kaikkialle. Se alkoi kertyä ravintoketjun huipulle: ihmisten ja petoeläinten rasvakudoksiin, ja se pystyi häiritsemään immuunipuolustusta ja kehitystä.

PCB:n pitoisuudet ovat pienentyneet 1960-luvulta selvästi. Merikotkakannat ovat elpyneet.

Kaloihin aineita kertyy yhä, sitä enemmän mitä vanhemmaksi kala elää. Suomalaisten suositusten mukaan lapset ja hedelmällisessä iässä olevat saisivat syödä Itämeren lohikaloja, haukea ja isoja silakoita vain harvoin, korkeintaan kaksi kertaa kuukaudessa.


oho_cfc_

FREONIT KIUSAAVAT VIELÄ KAUAN

Freonien eli CFC-kaasujen tarinassa on äkkijyrkät käänteet.

Yhdisteet kehitti 1928 Thomas Midgley Jr, sama kiitetty kemisti, joka oli keksinyt lisätä bensiiniin myrkyllistä lyijyä. Lyijymyrkytyksestä toipuva kemisti saattoi kuvitella, että nyt todella lykästi. Freonikaasu ei vaikuttanut millään lailla myrkylliseltä eikä reagoinut kemiallisesti juuri mitenkään. Se otettiin laajasti käyttöön jääkaappien kylmäaineena, missä se korvasi aikaisemmat myrkylliset aineet. Suihkepullojen ponnekaasunakin se toimi oivallisesti.

Mutta 1970-luvulla yläilmakehän otsonikerroksen, maapallon luonnollisen suojakilven auringon ultraviolettisäteilyä vastaan, havaittiin ohentuneen. Ensimmäiset ponnekaasujen rajoitukset pantiin toimeen. Yleiseen tietoisuuteen ongelma nousi 1985, kun aukon raportoitiin olevan Etelämantereen kokoinen.

Kansainvälinen yhteisö osoitti, että halutessaan se voi toimia nopeasti. CFC-yhdisteiden kieltämisestä sovittiin kansainvälisesti 1987 ja länsimaissa käyttö loppui 1995.

Tarinalla on kuitenkin jälkinäytös, jolle ei näy loppua.

Ensinnäkään ilmakehästä freonit eivät häviä vielä ehkä sataan vuoteen. Ja jokainen CFC-molekyylistä vapautuva klooriatomi voi hajottaa useita otsonimolekyylejä peräjälkeen, joten otsoniaukko korjaantuu vain hitaasti.

Toiseksi, CFC-kaasut korvattiin kylmälaitteissa HFC:llä – joka puolestaan pahentaa ilmaston lämpenemistä. Siitä eroon pääsemiseksi ihmiskunta pääsi sopimukseen vasta lokakuussa 2016. Kehittyneiden maiden on määrä alkaa vähentää HFC:n käyttöä nopeasti vuodesta 2019 alkaen.


MUKAVAN RETKEILYN YLLÄTTÄVÄ HINTA

Moni ulkoilmaihminen häkeltyi tammikuussa 2016, kun ympäristöjärjestö Greenpeace julkisti tutkimuksensa ulkoiluvarusteiden kemikaaleista.

PFC-yhdisteet ovat hitaasti hajoavia ja kaikkialle kulkeutuvia. Osa tiedetään ja osaa epäillään terveydelle vaarallisiksi, esimerkiksi hormonitoimintaa häiritseviksi. Mutta juuri niiden avulla moderneista ulkoiluvarusteista on saatu yhä helppohoitoisempia, kevyitä, vedenpitäviä ja likaahylkiviä mutta silti hengittäviä.

Suuret varustevalmistajat olivat kieltäytyneet kertomasta Greenpeacelle, missä tuotteissa ne käyttivät PFC-yhdisteitä.

Järjestö tutkitutti 40 varustetta kengistä telttoihin ja kuoritakeista makuupusseihin. PFC-yhdisteitä löytyi 36:sta.

Jo aiemmin Greenpeace on havainnut, että PFC:tä oli myös retkeilijöiden suosimilla seuduilla, kuten ylänköjärvissä ja erämaa-alueiden lumessa. Sinne yhdisteet olivat päätyneet luultavasti ilmakehän kautta.

Kesällä 2016 Greenpeace tutki ulkoiluvarustekauppojen sisäilmaa. Verrattuna tavalliseen toimistoilmaan, saati ulkoilmaan, retkikaupat olivat sakeanaan PFC-yhdisteitä.

Fluorattuja yhdisteitä käytetään myös muun muassa suksivoiteissa, huonekalujen ja kenkien suojakyllästeissä ja teflontyyppisissä pinnoitteissa. Toistaiseksi vaarallisimmaksi on todettu PFOS, joka saattaa aiheuttaa oppimis- ja käyttäytymishäiriöitä sekä maksasairauksia. Vuonna 2009 PFOS lisättiin maailman kavalimpien ympäristömyrkkyjen, niin sanottujen POP-aineiden kansainväliseen luetteloon.


Talidomidin takia ilman käsiä syntynyt kaksivuotias opettelee käyttämään tekokäsiä.
Talidomidin takia ilman käsiä syntynyt kaksivuotias opettelee käyttämään tekokäsiä.

LÄÄKKEET – TUHOISIA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA

Mikroskooppikuva oli vastaansanomaton.

Näkyi koiraspuolisen särjen kiveskudosta. Kehittyvien siemensolujen joukko, maiti, erottui lukemattomina pieninä pisteinä. Niiden keskellä oli jokin iso ja pyöreä.

”Munasolu”, ilmoitti ympäristöfarmakologian professori Joakim Larsson esitelmänsä yleisölle Göteborgin yliopistolla.

Oli vuosi 2011. Ruotsalaistutkija selitti, että feminiinistyviä koiraskaloja tahtoi löytyä alavirtaan jätevedenpuhdistamoilta. Tiedettiin syykin: ihmisten ehkäisypillerit. Niiden sisältämä synteettinen estrogeeni poistuu ihmisestä virtsassa viemäriin ja pääsee läpi puhdistamoista.

Järkyttävin lääkkeiden aiheuttama yllätys koettiin Euroopassa vuonna 1961. Alun perin unilääkkeeksi kehitetty talidomidi oli havaittu hyväksi avuksi myös raskauspahoinvointiin. Mutta kun tuhansien lääkittyjen äitien aika tuli, heidän vauvoillaan oli vakavia epämuodostumia. Sattumoisin Yhdysvallat säästyi talidomidin tuhoilta. Siellä eräs lääkelaitoksen virkailija oli estänyt lääkkeen myynnin, koska hän ei ollut vakuuttunut sen turvallisuustesteistä.

Talidomidi ehti vahingoittaa vain ihmisiä, ja vain vähän aikaa. Tavanomaisten lääkkeiden ympäristövaikutukset ovat vaikeampi yllätys. Monien muidenkin lääkeaineiden kuin estrogeenin on todettu kulkeutuvan viemäriin ja vedenpuhdistuksen läpi. Salakavalimpia ovat antibiootit, joita joutuu luontoon myös tuotantoeläimistä. Antibiootit kyllä hajoavat mutta ehtivät ennen sitä kasvattaa bakteerikantojen vastustuskykyä. Kun kannat pääsevät kehittymään tunnetuille antibiooteille vastustuskykyisiksi, helposti parannettavista sairauksista tulee taas hengenvaarallisia.


PALON ESTÄJÄ OLIKIN PETOLLINEN

Lähtökohta oli jalo. 1970-luvulta lähtien erityisesti Yhdysvalloissa haluttiin vähentää palokuolemia. Yksi merkittävä syy niihin oli tupakointi, mutta tupakkateollisuus käänsi huomion tupakan ympärillä sijaitseviin esineisiin. Ne, kuten sohvat, kyllästettiin palonestoaineilla.

Kun yksi palonestoaine osoittautui ympäristömyrkyksi, se korvattiin toisella, joka oli toisenlainen ympäristömyrkky. On kuitenkin vaikeaa luopua palonestoaineista. Räjähdysmäinen tulipalo elokuvateatterissa tai sähköpalo lentokoneessa? Ei kiitos.

Palonestoaineita lisätään myös sähkölaitteiden komponentteihin ja muovikuoriin. Aineita löytyy kotien huoneilmasta ja -pölystä.

Yksi laajimmin käytetyistä aineista, PBDE, osoittautui 1990-luvulla samankaltaiseksi kuin PCB: se kertyi kalojen ja ihmisten rasvakudoksiin, levisi kaikkialle eikä hajonnut. PBDE-yhdisteitä on kielletty vuosituhannen alusta lähtien jäämättä odottamaan varmoja todisteita terveyshaitoista.

Ympäristölle turvallisia aineita kehitellään jatkuvasti. Suomessakin. Åbo Akademin tutkijat esittelivät tänä vuonna uuden palonestoaineiden perheen, sulfenamidit.

Entä jos loistokeksintö jälleen osoittautuu myöhemmin terveydelle vaaralliseksi?

”Tänä päivänä tehdään paljon tutkimusta solutasolla, ennen kuin mennään markkinoille”, sanoo tutkimusryhmän jäsen, professori Carl-Eric Wilén. ”Tietysti aina voi sattua yllätyksiä, mutta teollisuus yrittää minimoida riskit.”

Käytössä ovat myös lääketeollisuuden virtuaaliset tutkimuskeinot: molekyyli annetaan tietokonejärjestelmälle, joka etsii kaikki tavat, joilla molekyyli saattaa solutasolla vaikuttaa.

Eli ajat ovat muuttuneet? On opittu sulkemaan ainakin tunnetut vaarat pois?

”Kyllä, ja sitten on tämä eurooppalainen REACH-asetus. Uusien kemikaalien rekisteröinti REACHin mukaisesti on kallista, puhutaan sadoistatuhansista euroista per molekyyli. Sen verran kattavaa tutkimustyötä pitää tehdä. Siksi mikään yritys ei ainakaan tahallisesti tuo markkinoille huonoa kemikaalia.”


RAIKASTAVA MYRKKY KYLPYHUONEESSA

Triklosaani-yhdiste kehitettiin 1960-luvulla. Se tappoi mainiosti bakteereja sairaaloissa, ja siitä tuli hyvin suosittu kosmetiikan lisäaine. Sen ominaisuudet pääsivät arvoonsa hammastahnoissa, suuvesissä, deodoranteissa, ihonpuhdistusaineissa ja desinfioivissa saippuoissa.

Jo 1970-luvulla alkoi kertyä viitteitä siitä, että ihmiset lutrasivat kylpyhuoneissaan yhdellä monipuolisimmin vahingollisista ympäristömyrkyistä. Triklosaani muistuttaa estrogeenia, ja pienikin määrä sitä pystyy häiritsemään luonnollista hormonitoimintaa. Antimikrobisena se edesauttaa vastustuskykyisten bakteerikantojen kehittymistä. Se kertyy maaperään, vesieliöihin ja muun muassa kastematoihin. Kun se hajoaa, hajoamistuotteet, kuten metyylitriklosaani, ovat vieläkin haitallisempia.

Siitä huolimatta triklosaanin käyttöä on alettu suitsia säädöksillä vasta 2010-luvulla. Vielä vuonna 2014 suomalaisillekin myytiin kymmenisen tonnia triklosaanipitoisia hygieniatuotteita.

▲ Alkuun

MUOVIN MATKA LUONTOON
oho_mm_1

SADE- JA SULAMISVEDET

Sadevesi. Ilmakehään pääsee mikromuovia polttamisen ja pölyämisen myötä. Ranskalaistutkimuksen mukaan Pariisissa sataa vuodessa 1–4 kiloa muovikuituja neliökilometrille.

oho_mm_2

Tiepöly. Tieliikenne kuluttaa asvalttia, tiemaalauksia ja autojen renkaita. Kaikki nämä sisältävät muoveja. Ruotsissa on arvioitu, että maan teillä syntyy vuosittain 14 miljoonaa kiloa mikromuovia. Tuntematon osa siitä kulkeutuu ilman, sateen ja auratun lumen mukana vesistöihin.

oho_mm_3

Keinonurmi. Urheilukentiltä huuhtoutuu mikromuovia sadeveden mukana.


oho_mm_4

IHMISTEN JÄTTEET

Ulkomaalit. Muovihiukkasia irtoaa talojen seinistä, silloista ja laivoista, kun niitä pestään ja hiotaan.

oho_mm_5

Jätteiden dumppaus mereen. Yli 30 merenrantavaltiota, suurimpina Intia ja Indonesia, eivät ole mukana dumppauksen kieltävissä kansainvälisissä sopimuksissa.

Roskaus. Välinpitämätön roskaus rannoilta, laivoista ja kalankasvattamoilta.


oho_mm_6

JÄTEVEDET

Vaatteiden pesu. Yli puolet ihmiskunnan vaatteista on keinokuitua. Polyesteri-, akryyli- ja nailonvaatteista irtoaa joka pesussa mikroskooppisia kuituja pesuveteen. Jokaista pestyä vaatekiloa kohden irtoaa tuhansia tai jopa miljoonia kuituja, tutkimustulokset vaihtelevat.

Peseytyminen. Moniin kuorimavoiteisiin, hammastahnoihin ja suihkugeeleihin on lisätty karheuttajiksi pieniä polyeteenirakeita. Käytettäessä ne valuvat viemäriin.

Siivous. Huonepöly sisältää kodin tavaroista kulunutta mikromuovia. Viemäriin sitä kulkeutuu räteistä ja mopeista.

Puhdistamot eivät pysty poistamaan kaikkia kuituja. Suomen suurimmalta jätevedenpuhdistamolta Helsingin Viikistä virtaa joka päivä Suomenlahteen arviolta 2–140 miljoonaa mikromuovihitusta.


oho_mm_7

PINNAN ALLA

Vuonna 2016 japanilais- tutkijat löysivät luonnosta ensimmäisen bakteerin, joka pystyy hajottamaan mm. muovipulloissa käytettyä PET-muovia. Myös jauhomatojen on todettu pystyvän syömään muoveja.

Valtameriin päätyy vuosittain 10–20 miljoonaa tonnia muovia. Noin 70 prosenttia muovijätteestä painuu pohjaan.

Kaikki muovi hajoaa myös molekyylitasolla hiilidioksidiksi ja muiksi tavanomaisiksi yhdisteiksi, mutta hajoamisnopeus riippuu muovilaadusta, muovin lisäaineista ja olosuhteista. Lisäaineilla hajoamista voidaan niin hidastaa kuin nopeuttaa.

Auringonvalo jouduttaa kemiallisten sidosten hajoamista. Nopeimmillaan muovi hajoaa jo päivissä, mutta on mahdollista, että osa meriin joutuneesta muovista on hajonnut vasta satojen vuosien kuluttua. Varmaa tietoa ei ole.

 


Grafiikka ja piirrokset: Hannu Kyyriäinen / Suomen Kuvalehti
Grafiikan lähteet: SYKE, IVL Svenska Miljöinstitutet, Worldwatch, Mepex, Åbo Akademin teknisen polymeerikemian professori Carl-Eric Wilén, Australian Research Council
Kuvat: Markus Pentikäinen (avauskuva), Bettmann Archive / Getty Images (DDT), Kalle Kultala (säiliöauto), Ville Myllynen / Lehtikuva (PCB), Science Photo Library (freonit), 123RF (retkeily), Bettmann Archive / Getty Images (proteesit), Marja Airio / Lehtikuva (elektroniikkaromu), Science Photo Library (puhdistusaineet)
Valokuvien käsittely: Mika Soikkeli